Torreviejassa joulun odotus on yhtä juhlaa

Marras-joulukuun vaihde on kulunut vauhdikkaasti Torreviejassa. Joulun aika alkoi virallisesti 26. marraskuuta, jolloin sytytettiin jouluvalot kaupungin katuja koristamaan ja valaisemaan. 

Samaan aikaan marraskuun lopulla pääsi täyteen vauhtiin perinteinen Fiestas Patronales -tapahtuma. Joulukuun alkupäivinä saimme seurata Plaza de la Constitucion -aukealla espanjalaisten suosikkiartisten ilmaiskonsertteja, joista jäivät erityisesti mieleen Elefantes- sekä Los Inhumanos -bändien esiintymiset sekä ”Zentrofest” tiskijukkineen ja 80-90-lukujen hittisikermineen. Klassisen musiikin ystäville oli myös tarjolla konsertteja muun muassa Teatro Municipalissa, osa maksuttomia ja osa pienen pääsymaksun vaativina.

Lapsille ja lapsenmielisille suunnatun ohjelman kohokohta oli lähes päivittäin kaupungin kaduilla kiertänyt ”Jättien ja isopäiden kulkue”, joka keräsi iltaisin isot joukot perheitä katujen varsille satuhahmoja ihmettelemään.

Tapahtuman tärkein kulkue oli säästetty tapahtuman viimeiselle viikolle, jolloin 8.12. vietettiin Neitsyt Marian perisynnittömän sikiämisen juhlapyhää. Tämä katolisen kirkon juhlapyhä on Torreviejalle erityisen tärkeä, sillä Neitsyt Maria on kaupungin suojelupyhimys – tai itse asiassa hiukan monimutkaisemmin: pyhimyksen asemaan on korotettu Marian perisynnitön sikiäminen eli ”La Inmaculada Concepción de la Santisima Virgen Maria. 

Oli miten oli, juhlapäivä huipentui iltamessun jälkeiseen kulkueeseen, jossa Neitsyt Marian patsas kuljetettiin papiston, seurakuntalaisten kynttiläsaattueen ja orkesterin saattamana ympäri kaupunkia ja takaisin kirkolle. Matkalla kulkue pysähtyi Casinon eteen, jossa päivää juhlistettiin ilotulituksella, mikä toistui uudelleen vielä kirkolle takaisin saavuttaessa.

Kaiken kaikkiaan joulua edeltävä aika on ollut Torreviejassa mielenkiintoista ja mukaansa tempaavaa. Arkisten työrupeamien vastapainoksi on ollut hienoa päästä mukaan espanjalaiseen joulutunnelmaan, jossa iloinen yhdessäolo on tärkein elementti. Joulua otetaan täällä vastaan koko suvun voimin, vaarit ja vauvatkin ovat mukana iltamyöhään asti ja yhteisöllisyys näkyy vahvana kaikessa. 

Esimerkiksi omilla asuinkulmillamme jokin kaupunginosayhdistys tms. järjesti koko päivän kestäneen ohjelmallisen katutapahtuman, johon olisi ennakkotilauksesta saanut myös maksuttoman aterian. Ihmiset näyttivät viihtyvän hyvin, sillä kun osuimme iltapäivällä paikalle niin väki jo tanssahteli vauhdikkaan tiskijukan innoittamana. Iloista on ollut meno myös markkinoilla, joista malliksi kuva Bar Los Angelesin artesaanimarkkinoilta.

Jouluaika jatkuu toki vielä loppiaiseen asti, joten odotamme innolla mitä tuleman pitää. Seuraavan viikon loppupuolella matkaamme kuitenkin muutamaksi päiväksi Valenciaan katsomaan, miltä joulu siellä näyttää. Vaikutelmia reissusta varmaan seuraavassa päivityksessä.

Turun kaupunginteatteri ylitti taas odotukset

Vaikka koronapandemian hiipumisesta ei näy merkkiäkään (päinvastoin), olemme kahdesti rokotettuina uskaltautuneet jo liikkumaan vapaammin ja osallistumaan erilaisiin tapahtumiin. Jälkimmäisten osalle helpotusta on tuonut jatkoa ajatellen myös useimpien tapahtumajärjestäjien vaatima koronapassi.

Viime lauantaina 20.11. kävimme Turun kaupunginteatterissa katsomassa Hobitin yhdessä kolmen teini-ikäisen lapsenlapsemme kanssa. Täyden katsomon edessä nähty esitys oli mahtava elämys, vaikka tarina itsessään on tuttu jo sekä kirjasta että elokuvista. Näytelmän teatterisovitus toimi loistavasti, kun elokuvasta poiketen pitäydyttiin Tolkienin alkuperäisessä tarinassa ilman ylimääräisiä juonenkäänteitä. Kaikki seikkailun olennaiset hetket ovat mukana ja tarina soljuu eteenpäin hyvässä rytmissä rauhaisien ja toiminnantäyteisten hetkien vaihdellessa.

Taianomainen lavastus vahvistaa esityksen elämyksellisyyttä. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Näytelmän pääroolissa esiintyvä Teemu Aromaa on sovittautunut erinomaisesti Bilbo Reppulin nahkoihin. Vastahakoisesti kääpiöiden matkaan lähtevä hobitti on hänen esittämänään yhtä lailla huoleton, elämän pikku nautintoja arvostava pohdiskelija kuin utelias, joskin pelokas retkikunnan jäsen. Matkan varrella Bilbo voittaa kuitenkin pelkonsa ja pelastaa rohkeudellaan muut monesta pinteestä, kohoten lopulta koko kääpiösaattueen moraaliseksi johtajaksi. 

Miska Kaukonen loistaa jälleen Klonkkuna teatterin aiemman Tolkien-sovituksen tapaan. Klonkun ja Bilbon kohtaaminen örkkien luolastossa onkin yksi näytelmän kohokohtia. Heidän väliseensä arvuuttelukohtaukseen on käytetty aikaa runsaasti, mutta jokainen hetki on näyttelijätyötä parhaimmillaan.

Erityismaininnan ansaitsevat myös Eero Aho sekä Turun ammattikorkeakoulun sirkuslinjalaiset. Ensin mainittu tekee upean ääniroolin omasta vallastaan huumaantuneena lohikäärme Smaugina, jälkimmäiset antavat näytteen taidoistaan muun muassa örkkitaistelijoina ja jättiläishämähäkkeinä.

Koko esitykselle huikeat puitteet luo  lavastus, josta Turun kaupunginteatteria on monien muidenkin näytelmien yhteydessä ylistetty. Yhdessä valaistuksen kanssa lavastus luo taianomaiset puitteet kullekin kohtaukselle. Ammattilaisten työn tulokset hämmästyttävät niin mittakaavallaan kuin loppuun asti hiotuilla yksityiskohdillaan. Kertakaikkiaan upeaa ja vaikuttavaa.

Summa summarum: Turun kaupunginteatterin Hobitti on minusta jopa onnistuneempi kuin teatterin muutaman vuoden takainen Taru sormusten herrasta -esitys. Kannattaa käydä katsomassa ja muodostaa oma mielipiteesi itse. Tarjolla on joka tapauksessa elämys, jonka parissa vajaa kolmetuntinen kuluu kuin siivillä.

Kuvat: Turun kaupunginteatteri/Otto-Ville Väätäinen

Musiikkivuoden kovimmat yllätykset

Kuten viime päivityksessä uhkailin, on aika siirtyä musiikin pariin. Ajankohta siihen on mitä parhain, sillä aivan viime viikkoina on julkaistu kaksi monellakin tavoin yllätyksellistä uutuuslevyä.

Ensimmäisenä julkaistiin kolmisen vuotta sitten menehtyneen runoilija-lauluntekijä Leonard Cohenin Thanks for the Dance -albumi. Levy on työstetty artistin Adam-pojan toimesta ja se sisältää yhdeksän Cohenin viimeiseltä You Want It Darker -albumilta ylijäänyttä biisiä. Olen nyt kuunnellut levyn muutaman kerran läpi ja pidän sitä yhtenä vuoden 2019 parhaista albumeista. Levyn tekijätiimi on tavoittanut Leonard Cohenin levyiltä tutun, lähes maagisen tunnelman ja biisien sovitukset ovat yhtä hillityn hienoja kuin mihin Cohenin tuotannossa on totuttu. Yleensä tällaiset postuumisti julkaistut levyt eivät tee kunniaa artistin alkuperäisille levytyksille, mutta tällä kerralla lopputulos on suorastaan upea.

Leonard Cohenin uutuslevyn antiin voit tutustua vaikka tästä >>

Toinen loppuvuoden suurista yllättäjistä on The Who. Jo 1960-luvulla mod-kulttuurin tunnetuimpiin esikuviin kuulunut bändi pamautti todellisen pommin julkaisemalla kahdennentoista levynsä 54 vuotta esikoisalbuminsa jälkeen. Ja millainen albumi sieltä tulikaan! Yksinkertaista Who-nimeä kantava julkaisu on todellinen voimannäyte jo rockin historiaan hautautuneiksi luulluilta Pete Townsendiltä ja Roger Daltreylta. Yli seitsemänkymppiset herrat ovat osoittaneet, että kapinaa ja uhmaa löytyy kuin My Generation -biisin aikoihin ja näyttävät siinä samalla kaapin paikan useimmille nuoremman polven biisinikkareille. Townsendin kitara riipii edelleen voimasointuja entisaikojen malliin ja Daltrey laulaa samalla intensiteetillä äänihuuliaan säästämättä kuin bändin klassikkobiiseillä. Vuoden 2019 ehdottomia huippulevyjä tämäkin. Jo ensimmäinen kuuntelukerta vakuuttaa, että Roger Daltrey on ollut tosissaan tämän lausunnon antaessaan: ”Olemme vanhoja miehiä. Olemme menettäneet hyvän ulkonäön, olemme menettäneet glamourin. Musiikki on ainut, mitä meillä on jäljellä ja aiomme esittää sitä tavalla, joka on yhtä tuoretta ja voimallista kuin se on aina ollut.”

The Whon uutuusalbumilta saat rokkaavia maistiaisia klikkaamallatästä >>

Aikarosvosta eroon – Facebook sai mennä

Kymmenkunta vuotta Facebookissa on  – ainakin toistaiseksi – mennyttä aikaa. Oltuani nyt neljä viikkoa ulkona Facebookista, on aikaa jäänyt enemmän vanhoille, rakkaille harrastuksille, kuten musiikille, lukemiselle ja erilaisille kulttuuririennoille. Facebook vei pahimmillaan jopa pari tuntia päivästäni, joten näin jälkikäteen voin todeta sen olleen melkoinen aikarosvo. Samalla myös keskittymiskykyni on parantunut, kun vähän väliä toistuvat vilkaisut Facebookiin eivät enää keskeytä muita toimiani.

Mitä sitten olen saanut vastikkeeksi eli mihin olen käyttänyt näinä kuluneina viikkoina aikaa? Sekä kirjallisuuden että musiikin puolella olen löytänyt lukuisia uusia, mielenkiintoisia tuttavuuksia. Esimerkkinä vaikkapa espanjalaisen Alicia Giménez Bartlettin rikosromaanit, joissa liikutaan Barcelonassa rikoskomisario Petra Delicadon tutkiessa mitä kummallisimpia rikoksia. Kirjoja voin hyvin suositella vaikkapa nordic noirin kyllästämille lukijoille.

Petra Delicado -sarjan kirjoja myydään Elisa Kirjassa hävyttömän edulliseen hintaan.

Uusista lukukokemuksista nousevat muutenkin mieleen naiskirjailijat, jotka ovat kirineet vahvasti nykyfantasian huipputekijöiden joukkoon. Alicia Gimenez Bartlettin tavoin esimerkiksi Sarah J. Maas ja Victoria Aveyard ovat nostaneet kirjojensa sankariksi vahvoja naishahmoja, mikä tuulettaa mukavasti aiemmin kovin miesvaltaista genreä. Saman on toki tehnyt myös Alastair Reynolds, jonka nykyscifin parhaimmistoa edustavien Kostaja- ja Varjokapteeni-teosten päärooleissa sankarin viitat on varattu nuorelle sisarusparille.

Victoria Aveyardin trilogia kertoo kahtia jakautuneesta maailmasta, jonka perinteinen yhteiskuntarakenne järkkyy uusien voimatekijöiden noustessa esiin.

Entisestään lisääntynyt lukuharrastus on kasvattanut myös kirjastossa käyntien määrää, kun rahat eivät riitä kaikkien kiinnostavien kirjojen ostoon. Onneksi Naantalin hienosti uudistunut pääkirjasto on kivan kävelymatkan päässä, joten siltäkin osin voi olla tyytyväinen vuosi sitten tapahtuneeseen muuttoon Taivassalosta Naantaliin. Kirjastolainausten kanssa ongelmana tosin ovat uutuuskirjojen pitkät varausajat. Esimerkiksi Erkki Liikasen muistelmateoksen varauslistalla olen ollut jo kuukauden päivät ja tällä hetkellä sijoitukseni on noin 130. Näillä näkymin menee varmaan pitkälle kevääseen, ennen kuin saan kirjan käsiini.

Naantalin kirjaston uudistus on onnistunut sekä miljöötä että toiminnallisuutta ajatellen.

Musiikkipuolen juttuihin palaan seuraavassa päivityksessä, mutta ennakkomaistiaisena yksi uusista löydöistäni. Aivan tuoreinta kotimaista itselleni aiemmin tuntemattomalta bändiltä. https://youtu.be/HtSJB6SnsiU

 

Musikaalien lumoissa

Viimeisten parin viikon aikana tuli katsottua useampikin musikaali, vaikka tuo taiteenlaji ei suurimpiin suosikkeihini kuulukaan. Tai kenties olen onnistunut välttelemään vaikuttavimmat alan teokset ja olisi aika perehtyä genreen tarkemmin? Niin tai näin, nyt tuli nähdyksi putkeen kolme parhaan pään tuotantoa.

Mamma Mian jatko-osa tarjoaa harmitonta, hyvintehtyä viihdettä ykkösosan tapaan.

Sarja startattiin käyntiin Mamma Mia: Here we go again -leffalla, joka oli hyvinkin viihdyttävä paketti myös tällaiselle ei-Abba-fanille. Musiikki kantoi juonta hyvin eteenpäin, tanssikohtauksissa riitti vauhtia ja kreikkalaiset maisemat ihastuttivat. Myös ekan version päätähdet (ilman Meryl Streepiä) olivat selvästi tosissaan mukana ja olihan ”Kummisetä” Andy Garciallekin kirjoitettu erinomainen rooli. Hahmonsa tausta aukeaa Cherin laulamassa Fernandossa, joka muuten on aina ollut suosikkini Abba-tuotannossa (katso video tästä). Mutta ei tästä sen enempää. Kelpo viihdettä.

Viihdyttävää ajanvietettä, mutta myös ajateltavaa tarjosikin sitten Helsingin Kaupunginteatterin Kinky Boots. Osin tositapahtumiin ja samannimiseen elokuvaan perustuvan musikaalin musiikki ja laulujen sanat ovat upean Cyndi Lauperin käsialaa ja esityksen on ohjannut Samuel Harjanne. Viime vuodet briteissä Guildford School of Actingissa musiikkiteatteriohjausta opiskellut Harjanne muuten esiintyi jo 11-vuotiaana Helsingin Kaupunginteatterin Les Misérablesissa, Gavrochen roolissa.

Kinky Bootsin tarina itsessään voisi olla hyvinkin tätä päivää. Poika perii isältään tehtaan, jota ei missään nimessä haluaisi, kun hänellä on muita suunnitelmia oman elämänsä suhteen. Velvollisuutensa tuntien hän kuitenkin päätyy tehtaan johtajaksi – vain huomatakseen sen konkurssikypsäksi. Laatukenkiä valmistamalla ei näet pärjää kilpailussa halpatuontia ja -tuotantoa vastaan. Uusi tehtailija on jo valmis luovuttamaan, kunnes kuvaan astuu mukaan hämmentävä Lola.

Helsingin Kaupunginteatterin Kinky Boots -musikaali vie katsojansa aina Milanon muotimessuille asti. Kuva © Mirka Kleemola

Juonta enempää avaamatta Lolan mukaantulon myötä käynnistyy vertaansa vailla oleva musiikillinen ja visuaalinen ilotulitus. Esityksen upean esillepanon ei kannata antaa kuitenkaan hämätä, sillä musikaalin idea on aivan toisaalla. Ennen kaikkea Kinky Boots on tarina erilaisuuden ja jopa oman itsensä hyväksymisestä, mikä niin monille on yhä kovin vaikeaa. Jos ja kun musikaali saa katsojansa tämän ymmärtämään, se on tehtävänsä tehnyt. Ja tarjonnut lisäksi huikean hienon teatterielämyksen. Vahva suositus niin naisille, miehille kuin kaikille sillä välillä!

Räiskyvät aplodit ansaitsi myös Turun Kaupunginteatterin Varissuo-musikaali. Satu Rasilan käsikirjoittama ja Mikko Koukin ohjaama teos, joka kulkee eteenpäin Palefacen sanoittamien biisien viemänä. Sävellystyöstä ovat vastanneet Tuomo Prättälä, Jori Sjöroos ja Jussi Vahvaselkä.

Varissuo-musikaalin taustalla häilyy koko ajan kysymys elämän valinnoista. Teetkö ne itse, joku muu sinun puolestasi vai ajaudutko eteenpäin olosuhteiden ohjaamana? Yhtä tärkeänä nousee esiin mahdollisuus aiempien valintojen muuttamiseen.

Lavastaja Jani Uljas hyödyntää hienosti Turun Kaupunginteatterin uutta lavatekniikkaa.

Itse esitys käynnistyy vahvasti jyräävällä Juuret ja siivet -biisillä, joka tuo kertaheitolla lavalle musikaalin koko esiintyjäkaartin. Ja millaisen ryhmän: uskomattoman taitavia nuoria laulajia, näyttelijöitä ja tanssijoita sekä joukon tuttuja teatterin ammattilaisia. Esityksen hurja energia lähtee kuitenkin nuorista ja nuorista aikuisista, joiden unelmista ja huolista lähiöelämän osin kuvitelluissakin kahleissa tarina kertoo. Omat murheensa on toki myös näytelmän aikuisilla, mutta nuorten kohtalot tuntuivat ainakin minusta nousevan pääosaan.

Kokonaisuutena Varissuo on vaikuttava ja monin tavoin koskettava musikaali. Sen ainoaksi heikkoudeksi jää lähiöelämän kuvaaminen kovin synkkänä ja huolien täyttämänä, missä valonpilkahdus voi lopulta osoittautua vain hetkelliseksi. Suosittelen silti katsomaan, ennen kaikkea hämmästyttävän taitavien nuorten esiintyjien ja musiikin takia.