Kaisaniemestä kajahti

 

Käytiinpä Kaisaniemessä konsertissa. Lavalle nousivat illan aikana Peer Gynt, Uriah Heep ja Deep Purple. Illan avannut suomalainen Peer Gynt on omassa genressään kansainvälisen tason poppoo, mutta perinteistä ränttärokkia soittavana kokoonpanona ei oikein istunut konsertin muuhun tarjontaan. Jalka kyllä vispasi heidänkin soitantonsa aikana, mutta kieltämättä kelloa tuli välillä vilkuiltua päätähtiä odotellessa. Uriah Heepin olin nähnyt tätä ennen Ruisrockissa vuonna 1972, Deep Purplea en ole livenä aiemmin kokenutkaan. Oli siis jo aikakin korjata tämä aukko sivistyksessä.

Uriah Heep ja Deep Purple ovat kuuluneet suosikkibändeihini jo 1960-luvun lopulta alkaen ja levyjäänkin löytyy hyllystä useampia. Ensin mainitun ”Very ’eavy … very ’umble” -debyyttialbumi kolahti aikoinaan todella lujaa ja sitä käytiin nuoruusvuosien parhaan ystäväni Klausin kanssa kuuntelemassa useaan otteeseen Turun kaupunginkirjastossa. Salisbury-albumi sinetöi lopullisesti rakkauteni bändiin.

Deep Purple iski tietoisuuteeni vasta neljännellä ”In rock”-lätyllään, joka julkaistiin vuonna 1970. Klasu oli ehtinyt siinä välissä jo hankkia levysoittimenkin liittymällä Fazerin musiikkikerhoon, jonka liittymistarjoussettiin kuului pienen monosoittimen lisäksi mainittu ”In rock”-albumi. Kiekkoa on sanottu maailman ensimmäiseksi heavy-albumiksi, ja kieltämättä siinä nousevat esiin kaikki perinteiselle heavylle olennaiset elementit: korkealta ja kovaa lauletaan, kitarariffit raikaavat teräksisesti ja urut luovat massiivista äänivallia basistin ja rumpalin pitäessä hommaa koossa muiden intoutuessa sooloilemaan välillä hyvinkin vapaasti.

Kuten aina tällaisia vanhoja suosikkeja kuuntelemaan lähtiessä oli silti pieni pelko persiissä kohti Kaisaniemeä astellessa. Bändien miehistöt eivät ole enää samoja kuin niiden suuruuden aikoina 1970-luvulla. Uriah Heepissä maineikkaimmasta kokoonpanosta on mukana enää kitaristi Mick Box, kun Deep Purplessa vaikuttavat edelleen vokalisti Ian Gillan, basisti Roger Clover ja rumpali Ian Paice. Ennakkoon ajateltuna suurimmat odotukset kohdistuivat siis Deep Purplen osuuteen.

Ennakkoaavistusten vastaisesti Uriah Heep pääsi kuitenkin yllättämään iloisesti. Vanhat hitit soivat uljaasti ja kaikesta kuului läpi, että lavalle ei nousta vanhalla maineella rahastamaan, vaan aidosti rakkaudesta musiikkiin. Pakko on myöntää, että parinkin biisin aikana tuli tippa linssiin. Osin senkin takia, että Uriah Heepin kuuntelu toi mieleeni edellä mainitun Klausin, jonka kanssa olisi ollut hieno nämä hetket kokea. Valitettavasti vain hän poistui keskuudestamme viime vuonna, aivan liian varhain.

Jos Uriah Heepin osuudesta jotain arvosteltavaa pitäisi löytää, niin nykyinen laulusolisti Bernie Shaw ei omasta mielestäni täytä David Byronin saappaita. Byronin laulu oli todella puhdasta ja ainakin minulle hänen äänensä muodosti tärkeän osan Uriah Heepin voimasta. Shaw on omalla tavallaan hyvä, mutta hänen laulutyylinsä on säröisempi ja huutavampi kuin Byronilla aikoinaan. Kokonaisuutena Uriah Heep tarjosi kuitenkin hienon nostalgiatripin, jota ei tarvinnut hävetä sen paremmin bändin kuin kuulijoidenkaan.

Uriah Heepistä poiketen Deep Purple on siis onnistunut pitämään bändinsä pääosin 1970-luvun alun kuosissa. Purplen kuuluisimman ns. kakkoskokoonpanon soittajista puuttuvat vain luonteeltaan ilmeisen äkkiväärä kitaristi Ritchie Blackmore sekä muutama vuosi sitten edesmennyt kosketinsoittaja Jon Lord. Näiden kahden legendaarisen muusikon paikkaajat osoittivat kuitenkin Kaisaniemessä olevansa todellisia ammattimiehiä. Kitaristi Steve Morse hallitsee suvereenisti perinteisen tilulilu-sooloilun ja heittää sopivin paikoin peliin jazzillisempiakin sävelkulkuja. Velhomaisen taitavan Lordin tilalle puolestaan on nyt kuullun perusteella vaikea kuvitella hienompaa kiipparien soittajaa kuin Steve Airey.

Upeaa ja mahtavaa oli myös kuulla Ian Gillanin olevan edelleen täydessä iskussa. Gillan on aina ollut mielestäni yksi maailman parhaista, ellei peräti paras rock-laulaja ja mies oli edelleen maineensa veroinen. Laulu soi huikeasti ylärekisteriä myöten ja tuntuu, että Gillanin tulkinnat vanhoista suosikkibiiseistä ovat iän myötä jalostuneet entisestään. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä moneen kertaan mestarin esittäessä parastaan. Ja kuten Uriah Heepin kohdalla, myös Deep Purplen koko esiintymisestä näkyi ja kuului soittamisen ilo, vuosikymmeniä kestänyt kaveruus ja yleisön kunnioitus.

Kunnioitus yleisöä kohtaan ei valitettavasti ulottunut konsertin järjestäneen Eastwayn toimintaan.Suoraan sanottuna voisi ilmaista Eastwayn tehneen kaikkien aikojen konserttikusetuksen rahastamalla palveluja, joita se ei pystynyt eikä varmaan edes aikonut konserttiyleisölle tarjota. Ahneuksissaan lafka oli myynyt ns. priority-lippuja niin paljon, ettei mikään lipun korkeampaan hintaan sisältyneistä lupauksista pitänyt. ”Priority -lipulla pääsette erilliselle Priority-alueelle nauttimaan omista erillisistä ravintolapalveluista suoraan tapahtuman ytimessä, lähellä estradia. Käytössänne oma baari A-oikeuksin sekä omat WC-tilat. Lisäksi alueella on rajoitettu määrä numeroimattomia istumapaikkoja.” Ja paskan marjat. Puolen tunnin jonot baariin, miesten vessaan jonotuksen voi toki välttää arvaatte kai kuinka, eikä siellä priority-alueella kyllä oltu yhtään lähempänä estradia kuin muuallakaan. Kaksikymppiä kovemmalle lipun hinnalle ei Eastway antanut minkäänlaista vastiketta. Jatkossa aion kiertää kaukaa tämän järjestäjän tilaisuudet.

Mutta anyway – Uriah Heep ja Deep Purple näyttivät, että rockin maailmassa ikä ei ole rasite. Pikemminkin päinvastoin. Toivotaan soittajille ja kokoonpanoille pitkää ikää.

Mainokset

Wonderful Copenhagen

Poikkesimme toukokuun viime päivinä lyhytlomaselle Kööpenhaminaan, kun vaimolleni kävi käsky pitää pois viimeiset talvilomapäivät. Talviloman viettoon ajankohta olikin mitä parhain, kun Tanskanmaalla vallitsivat varsin helteiset kelit. Edellisestä visiitistämme Kööpenhaminaan oli ehtinyt vierähtää jo melko tarkalleen kymmenen vuotta. Niinpä yllätyimme taas iloisesti huomatessamme, kuinka hieno ja hauska matkakohde juuttien pääkaupunki on.

IMG_5040
Kööpenhaminassa lomaillessa kannattaa ottaa rennosti kaupunkilaisten tapaan. CH Cafeen Kodbyenin laidalla Vesterbrossa.

 

Kaupungin upeus näyttäytyy ennen kaikkea arkkitehtuurissa ja designissa. Sekä vuosisatoja vanhat että vasta viime vuosina nousseet rakennukset edustavat samalla sekä oman aikansa ihanteita että ajattomia kauneusarvoja. Vanhojen talojen aristokraattisuus koristeellisine yksityiskohtineen kiehtoo ainakin allekirjoittaneen silmää siinä kuin uusien rakennusten moderni, harkitun pelkistetty arkkitehtuurikin. Tanskalaiset näyttävät lisäksi osaavan yhdistää perinteisen ja modernin arkkitehtuurin elementtejä sopusointuisiksi kokonaisuuksiksi, mikä tuntuu olevan harvinainen kyky pääosassa maailmaa.

IMG_5011
Värikäs Nyhavn kutsuu rentoutumaan ja nauttimaan ihmisvilinästä.

 

Nyhavnin alue värikkäine rakennuksineen on kenties Kööpenhaminan kuvatuinta osaa. Tällä reissulla emme kuitenkaan jääneet kanavan varren ravintoloihin istuksimaan, vaan suuntasimme vesille. Nyhavnin pohjukasta lähtevät kanavakierrokset tarjoavat kätevän tavan tutustua kaupungin eri alueisiin ja nähtävyyksiin jalkoja rasittamatta. Runsaan tunnin mittaisen risteilyn aikana näimme muun muassa Pienen Merenneidon (joka on siis ihan oikeasti pieni), Kuninkaallisen teatterin ja Oopperatalon sekä Tanskan kuninkallisen jahdin, HDMY Dannebrogin.

IMG_5016
Kööpenhaminan Oopperatalo on yksi tanskalaisen arkkitehtuurin helmistä.

 

Yksittäisiä nähtävyyksiä enemmän kanavaristeilyllä kiehtoi kuitenkin mahdollisuus tutustua kaupunkilaisten elämään sen varrella. Joillain laituripaikoilla oli lapsia uimassa, toisella joku merelle mielivä rassaamassa purttaan ja kesäisenä iltapäivänä tietysti riitti väkeä myös rantakatujen terasseillekin. Kanavan varrella erottuivat myös mainiosti eri asuinalueiden väliset erot, jo pelkästään laitureihin kiinnitettyjä veneitä katsomalla. Siirtymä kiiltäviksi vahatuista luksusveneistä parhaat päivänsä nähneisiin pikku purtiloihin heijastui myös asuinalueen rakennuskannan tasoon ja päinvastoin. Osittain asia toki liittyy myös siihen, etteivät suurimmat veneet mahdu kulkemaan matalien siltojen alta.

IMG_5024
Asuinrakennuksissakaan ei Tanskassa tyydytä tavanomaisiin ratkaisuihin.

 

Tanska tunnetaan nykyään yhtenä maailman johtavista ruokamaista. Maassa on tällä hetkellä runsaat kaksikymmentä Michelinin tähdittämää ravintolaa ja tanskalaiset keittiömestarit ovat menestyneet hyvin myös Bocuse d’Or -kilpailuissa. Tällä kerralla jätimme kuitenkin Michelin-ravintolat väliin ja etsiydyimme Kööpenhaminan rosoisemman ruokakulttuurin pariin. Kohteemme oli Vesterbrossa sijaitseva Ködbyen, vanha teurastamoalue, joka on noussut nopeasti suureen suosioon. Alueella on lukuisia mielenkiintoisia ruokapaikkoja, joista haarukoimme illallispaikaksemme kovasti kehutun Mother-nimisen italohenkisen ravintolan.

IMG_5008
Ravintola Motherin herkkuja.

Vaikka saavuimme ravintolaan vasta myöhäisillan tunteina, paikalla oli vielä pientä jononpoikasta. Odotteluaika jäi kuitenkin pariin minuuttiin, minkä jälkeen meidät ohjattiin pöytään. Ruokalista oli kovasti pizzavoittoinen, mikä sinänsä sopi meille vallan mainiosti. Juureen leivotut pizzat olivat muhkean kokoisia, paksupohjaisia ja ruokaisia. Itse valitsin napolilaishenkisen ”Nick says it’s good” -nimeä kantaneen pizzan, jonka täytteenä oli mozzarellaa, kukkakaalia, kapriksia, anjoviksia, vihreitä oliiveja, chiliä ja pecorino-juustoa. Kitten valinta osui Zucconeen, jonka päältä löytyi aimo satsi savulohta, kesäkurpitsaa, oliiveja ja mozzarellaa. Herkullisia kumpikin, joten voimme suositella – myös talon italialaista luomupunaviiniä. Motherin rennon mutkaton tunnelmakin oli mieleemme, vaikka paikan henki oli koko Ködbyenin tapaan hippasen hipsterimäinen.

Ravintolatarjonnan lisäksi Ködbyen on pakattu täyteen tapahtumia taidegallerioista teatteri- ja kabareenäytöksiin ja live-musiikista kirpputoritapahtumiin. Niihin emme tällä matkalla ehtineet tutustua, mutta ensi kerralla varaamme aikaa niillekin. Nyt Kööpenhaminan visiittiimme kulttuurianniksi jäi vierailu Glyptoteket-taidemuseossa, jossa ilokseni oli esillä mittava erikoisnäyttely suuresti ihailemani Paul Gauguinin taidetta. Valtavassa museossa on myös monipuolinen kokoelma antiikin taidetta Egyptistä, Kreikasta ja muista sen aikakauden suurvalloista.

IMG_5001
Ny Carlsberg Glyptotek -taidemuseo on nähtävyys jo itsessään.

Kaikkiin etukäteen miettimiimme kohteisiin emme lopulta edes yrittäneet ehtiä, koska tiesimme sen itsekin mahdottomaksi. Kutkuttavimpia kokematta jääneitä ovat esimerkiksi modernin taiteen museo Arken, Design Museum Danmark ja Tycho Brahe planetaario. Hiukan jäi kaivelemaan sekin, ettei aika riittänyt pistäytymiseen Papirøenissä, jossa toimivan Copenhagen Street Foodin lähtökohtina ovat luomuun ja lähituotantoon perustuva katuruokatarjonta. Saman katon alla on kymmeniä erilaisia ruokapisteitä, joista saa niin etnistä ruokaa kuin perinteisiä tanskalaisherkkuja smørgåseista makkaroihin. Ensi kerralla sinne siis!

Lopuksi vielä pätkä videota Nyhavnista.