Veteraanikiekon mahalasku

Takana on taas yksi murskautunut unelma olympiakullasta. Eikä ihme, sillä epäonnistumisen siemenet kylvettiin jo joukkuetta rakennettaessa.

Perusvirhe valinnoissa tehtiin silloin, kun vastuunkantajiksi valittiin veteraanikiekkoilijat. Viisitoista vuotta sitten maailmanmestaruuteen yltäneet ikämiehet eivät ole enää sateentekijöitä edes omissa seurajoukkueissaan, joten mistä ne tehot muka löytyisivät maajoukkuepeleihin. Valintaperusteeksi ei pitäisi riittää sen, että kiekkolegendoille halutaan tarjota mahdollisuus päättää sinänsä upeat uransa olympiakultaan.

Veteraanien mukanaolo on haitaksi myös joukkueen sisäiselle dynamiikalle. Kun joka taholta toitotetaan heidän merkitystään ja johtajuuttaan, on nuorempi pelaajapolvi jo henkisesti alistettu pelkiksi aseenkantajiksi. Siitä porukasta on vaikea nousta ratkaisijaksi silloin, kun ne etukäteen johtajiksi määritellyt pelaajat pettävät. Sen takia joukkueesta puuttui lopulta johtajuus kokonaan. Ei ollut vanhoista mestareista miehistöä herättelemään USA-matsin shokkialun jälkeen eivätkä valmentajatkaan kyenneet muuhun kuin katsomaan suu auki jenkkinuorukaisten hurlumheitä. Taisteluhengen herättämiseen olisikin tarvittu ennemmin naama punaisena karjuvaa Jortikkaa kuin virkamiesmaisesti tilannetta tarkkailevaa Jalosta.

Maajoukkuepelaajien valinnoissa hämmästyttää myös NHL-pelaajien ylenpalttinen arvostus. Millähän perusteella häntäpään NHL-joukkueen kolmoskentällisessä pelaava kiekkoilija on parempi kuin kotimaan liigassa pisteitä tehtaileva tehomies tai luottopakki? Väitän, että näissäkin kisoissa samaan lopputulokseen olisi ylletty kokoamalla vähintään kaksi kentällistä SM-liigan pelimiehistä.

Valitsijoiden korostama kansainvälinen kokemuskin osoittautui näissä kisoissa täysin merkityksettömäksi valintakriteeriksi. NHL-miesten, jos kenen pitäisi tuntea vastustajiensa vahvuudet ja heikkoudet, kun ovat pelanneet näitä vastaan vuosikaudet, jopa vuosikymmenet. Sormi meni kuitenkin suuhun jopa omia seurakavereita vastaan kamppaillessa.

No, huomenaamulla suomalaiset luistelevat jäälle pronssista pelaamaan. Voittajaa en ryhdy veikkaamaan, mutta tahto himmeämpienkin mitalien saamiseen on varmasti vahvempi slovakeilla.

Hesburger hyvällä asialla

Itämeren suojelun merkeissä ollaan ensi kesänä käynnistämässä kokeilua, jossa kalastajia kannustetaan harventamaan Itämerta rehevöittäviä, vähempiarvoisia kalakantoja. Poistokalastuksen kohteiksi on valittu muiden muassa särki ja lahna, jotka haittaavat myös arvokalojen ravinnonsaantia.

Hampurilaisketju Herburger on luvannut osallistua kokeiluun tutkimalla, josko pienistä lahnoista saisi aikaan suomalaisille maistuvaa pikaruokaa. Ruodottomaksi ja piikittömäksi käsitelty lahna voisi ketjun perustaja Heikki Salmelan mukaan sopia raaka-aineeksi esimerkiksi fish and chips -annoksiin.

Lakinnnoston arvoinen lupaus Hesburgerilta – monessakin mielessä. Itämeren tilan parantamisen lisäksi kotimaisen kalan hyötykäytön lisäys on kaikin puolin kannatettava idea.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että roskakaloista puhuminen lahnan ja särjenkin yhteydessä on harhaanjohtavaa. Kummastakin kalalajista saa erinomaista ruokaa, kun viitsii nähdä vähänkin vaivaa.

Lahnaa valmistettaessa on viisasta suosia isoja, yli kilon painoisia lahnoja ja valmistaa ne kokonaisina, jolloin ruodot on helppo poistaa kypsästä kalasta. Rasvaisena kalana lahna sopii erinomaisesti savustettavaksi, mutta vähintään yhtä maistuvaa siitä saa uunikalana. Hyviä reseptejä löytyy netistä runsaasti, mukaalukien tämä:

2 kg lahnaa

1 ½ rkl suolaa

4 dl sienimuhennosta

3 rkl voita

2 dl kermaa

2 rkl juustoraastetta

Kala perataan, kuivataan, suolataan ja pannaan uuninkestävälle tarjoiluvadille. Lahna täytetään sienimuhennoksella, joka saa valua osittain vadille. Voinokareita levitetään kalan pinnalle, kerma kaadetaan päälle sekä viimeksi sirotellaan juustoraastetta. Paistumisaika n. 1 1/2 tuntia, lämpötila 200C.

Pekkaa – tai siis lahnaa – pahempi ruokakala ei ole särkikään. Monitoimikoneessa jauhetuista pikkusärjistä saa erinomaisia kalapullia, maustekaloiksi kuuluu moni niitä purkittaneen ja olenpa itsekin lapsena syönyt isäni särjistä tekemää graavikalaa. Kuusamon Kalajalosteen reseptillä valmistettu särkimureke lienee todellista herkkua. Kuva ainakin saa veden kielelle.

Eikä kannata unohtaa vanhaa sanontaa: “Syö särkeä, se kasvattaa järkeä”.

24 000 hyvää syytä löysätä kukkaron nyörejä

Unicef on käynnistänyt Eläköön lapset -kampanjan, jonka tavoitteena on vähentää lapsikuolleisuutta kehitysmaissa. 24 000 alle viisivuotiasta lasta kuolee joka päivä sairauksiin, jotka ovat helposti estettävissä – jos halua siihen löytyy.

Unicefin kampanjassa suomalaisten tavoitteeksi on asetettu lapsikuolleisuden vähentäminen yhden päivän osalta. Tätä varten Unicef kerää lahjoituksia erityisten pelastuspakkausten hankintaan. Kukin pakkaus sisältää yhden käsitellyn hyttysverkon, 11 tuhkarokkorokotetta ja 8 lapselle suola-sokeriseosta ripulin hoitoon. Yhdellä pakkauksella pelastetaan 20 lapsen henki. Pakkausten lahjoitus onnistuu helposti netin kautta ja on ällistyvän edullista. Yhden pakkauksen hinta on 8 euroa ja halutessaan netin kautta voi lahjoittaa neljä pakkausta eli elämän 80 lapselle.

Tätä kirjoittaessani suomalaiset ovat pelastaneet 9280 lasta. Matkaa tavoitteeseen siis riittää eivätkä maailman lapset varmaan pane pahakseen, vaikka tavoite ylitettäisiin roimastikin.

Käy sinäkin Unicefin kampanjasivuilla ja ota haaste vastaan. Kiitos.

Hopeiset lökäpöksyt!

Tulihan se mitali sieltä Vancouverista – ja lajista, josta sitä ainakin itse eniten odotin. Onnittelut hopeamitalisti Peetu Piiroiselle ja koko joukkueelle, joka hoiti oman osuutensa kisoissa mallikkaammin kuin muiden lajien suomalaisedustajat tähän asti.

Valitettavasti big air ei kuulu olympiakisojen ohjelmaan, sillä siihenkin Suomella olisi ollut heittää todella vahva joukkue. Eilen törkeän tuomaroinnin uhriksi joutunut Janne Korpi voitti juuri tammikuun lopulla lajin maailmancup-kisan, Jaakko Ruha tuli tuolloin kolmanneksi ja Antti Autti viidenneksi ja Ville Uotila yhdeksänneksi. Harvassa ovat ne lajit, joissa suomalaiset nykyään vastaaviin tuloksiin yltävät.

(kuvassa tulevaa mestariainesta)

Sade maistuu – ja moni muukin

Oho, onpa kaksi viikkoa vierähtänyt nopeasti. Reissussa on oltu niin työn kuin yrittäjäjärjestön luottamustehtävien takia ja niinpä tämä harrastusluonteinen kirjoittelu on jäänyt lapsipuolen asemaan. Näin laskiaissunnuntain ratoksi otetaan edelleen vähän kevyemmin muutaman lempiaiheeni merkeissä.

Ensin musiikin maailmaan. Ihana, upea, mahtava Sade on noin kymmenen vuoden paussin jälkeen julkaissut uuden studioalbumin. Soldier of Love -niminen levy tuli myyntiin viime viikolla ja samantienhän se täytyi iTunesin kautta ostaa. Muutama ensimmäinen kuuntelukierros on osoittanut, että ostos kannatti. Saden pehmeä, vaivattomasti soljuva lauluääni on entisellään ja levyn  soundit huippuunsa hiottuja. Musiikkiin on tullut vuosien myötä myös uusia vivahteita, jotka miellyttivät ainakin minua. Kuunnelkaa ja muodostakaa oma mielipiteenne.

Sitten herkutteluun. Olen aina ollut ihastunut intialaiseen ruokaan, ja ulkomaillakin hakeudumme vaimoni kanssa joka reissulla vähintään kerran kyseisen keittiön antimien ääreen. Kotona en jostain syystä ole yrittänyt intialaisia sävyjä kokkauksiini taikoa, mutta pari kertaa olen päässyt jo aika lähelle.

Tänään tein broilerikastiketta, jonka maustoin sambal oelek -chilitahnalla, mango chutneylla ja tandoori-maustesekoituksella. Varsinaista reseptiä minulla ei ollut, vaan ladoin aineksia keitokseen arviokauppana. Aluksi kuullotin paistinpannulla öljyssä paprika- ja punasipulisuikaleita, joiden päälle ripottelin tandoorimaustetta. Sen jälkeen kaadoin sekaan purkillisen Pirkka-kookosmaitoa. Lisäsin saman tien joukkoon ruokalusikallisen sambal oelekia ja purkinpohjallisen (kolmisen ruokalusikallista) mango chutneyta. Annoin kiehua hetken ja lisäsin joukkoon broilerin rintaleikkeistä siivuttamani, valmiiksi paistetut broilerin palat sekä purkillisen ananaspaloja. Annoin kuumentua, suurustin maizenalla ja kiehautin. Samaan aikaan valmistuneen riisin maustoin ja ennen kaikkea värjäsin keltaiseksi kurkumalla. Sitten vaan sapuskat lautaselle, vähän tuoreita kasviksia mukaan ja haarukoimaan. Mainiota tuli, vaikka itse sanonkin! (kuva edellisestä vastaavasta keitoksesta)

Sitten hetkeksi urheilun pariin. Kyllä kismitti tätäkin Ahosta eilen Jannen puolesta. Jälleen kerran tuli neljäs sija olympiamäessä eli se henkilökohtainen olympiamitali jäi taas saamatta. Vaikka Janne Ahonen on tälläkin kaudella näyttänyt suuruutensa, niin uskottavahan se on, että eilen illalla mieheltä irtosi ärräpää jos toinenkin. Paluun suurin kimmoke lienee kuitenkin ollut olympiamitalin metsästys. Suurmäessä mitaliin yltäminen on pikkumäkeäkin kovemman työn takana, mutta uskotaan Hollolan mieheen. Janne, jos kuka olisi mitalinsa ansainnut.

Menestyksensä on ansainnut myös Mikko Hirvonen, joka Ruotsin rallissa pöllytti lunta aivan ylivoimaiseen malliin. Loebin aivan liian kauan jatkunut valtakausi saisi jo kaikin mokomin katketa, ja mieluiten tietysti suomalaisvoimin. Kimi Räikkösestä siihen ei ihan vielä ole, vaikka kaikista keskustelupalstojen vähättelyistä huolimatta Kimi ajoi kelpo kisan. Ilman niitä paria epäonnen hetkeä Räikkönen olisi todennäköisesti kolkutellut viimeisiä pistesijoja. Veikkaanpa, että soralla ja asfaltilla Kimi tulee vielä nousemaan jopa kuuden sakkiin loppukaudella.

Ja viime lopuksi aiheeseen, joka on mahdollisimman kaukana autoilusta. Olen nimittäin löytänyt uudelleen ihastukseni viskiin. Nuoruusvuosien kokemuksista viisastuneena olen kuitenkin oppinut nauttimaan viskistä muussa kuin humaltumistarkoituksessa. Viskiharrastukseni keskiössä ovat nimittäin single malt -viskit, joita hintansakaan takia ei viitsi juomisen takia juoda. Taannoiselta laivareissulta mukaan tarttui pullollinen Ardbeg Single Islay Malt Scotch Whiskya ja täytyy sanoa, että yhtä upeaa viskiä en ole koskaan maistanut. 10-vuotiaan viskin vahvasti tervainen ja savuinen aromi sopii talvisen illan tunnelmiin ja syksyisten kalareissujen kohokohdaksi sen kymppikiloisen osuessa kohdalle. Jos viskistä pidätte, niin maistakaa!

Tahko tekee terää

Otsikon sanat tulivat tutuiksi jo noin kaksi vuosikymmentä sitten, kun pääsin mukaan suunnittelemaan silloisen Tahkovuoren loma-alueen mainontaa.

Pitkään jatkuneen yhteistyömme alkajaisiksi Tahkolle valmistuivat nykyinen Sokos Hotel Tahkovuori, Hotelli Ukkotahko ja rinnealueen ensimmäinen tuolihissi. Kehitys myös jatkui nopeana, mistä kiitos kuuluu ennen kaikkea edesmenneelle Erkki ”Ekku” Pentille sekä rinnetoiminnoista vastaavalle Ilkka ”Igor” Suutariselle.

Noilta 90-luvun vuosilta on varmaan peräisin Tahkoa kohtaan tuntemani lukkarinrakkaus, joka saa meidät vierailemaan talvisissa savolaismaisemissa vuosi toisensa perään. Ja mikäpä on vieraillessa, kun puitteet hyvälle lomalle ovat huippuluokkaa ja palvelu pelaa. Tahkolla on myös hienoa tavata hyviä ystäviä seitsemän vuotta kestäneen Savon visiittimme ajoilta.

Viime viikonlopun visiitillä hämmästytti jälleen erityisesti alueen yleinen palveluhenkisyys. Palvelu oli luontevan ystävällistä ja savolaisen sutjakkaa niin majoitusvaraamossa, ravintoloissa kuin hissien ala-asemilla, joilla hissipoikien sijasta osui tällä kertaa kohdalle viehättäviä tyttölapsia. Hyvin hoidetuissa rinteissä oli myös ilo laskea, vaikka pakkanen parhaan luiston suksista veikin. Ainoa pikku miinus tulee suksihuollolle, josta paikkaa operoineet kaverukset olivat lähteneet yhtä aikaa kahvipaussille.

Kokonaisuutena homma toimii Tahkolla kuitenkin niin hyvin, että moni suomalainen matkailukeskus voisi lähettää omaa porukkaansa sinne palvelua oppimaan. Joitain tavallista parempia porkkanoita tai kovempaa keppiä Tahkon väelle ilmeisesti on tarjottu hyvän meiningin aikaansaamiseksi.

Ja sitten ravintolat. Jälleen kerran täytyy kehua Lumilaakson rinnealueella sijaitsevaa Lännen Lokaria. Tunnelmallinen kotaravintola on ainakin meidän (siis minun ja vaimoni) mielestä Suomen paras rinneravintola. Eikä vähiten maanmainioden etanoidensa ja muiden lounasherkkujensa ansiosta.

Kiitokset ja kehut toki ansaitsevat myös Syvärin Kunkku, Pizzeria Väinö ja Sokos Hotellin Hillside-ravintola. Kaikissa edellä mainituissa saimme nauttia todella herkullisista aterioista. Syvärin Kunkulle erikoismaininta monipuolisesta olutvalikoimasta, johon sisältyi myös Vakka-Suomen Panimon Prykmestar Savu.

Ravintoloita Tahkolla toki riittää enemmänkin, mutta torstaista sunnuntaihin kestäneellä visiitillä ei kaikkien antimia ehtinyt millään maistella. Kenties sitten ensi kerralla…ja toivottavasti mahdollisimman pian.

Takavuosien hittibiisiä mukaillen: ”Vielä on talvee jäljellä” .