Hullun huilumiehen matkassa

Musiikki on aina ollut yksi elämäni suurimpia intohimoja, kuten kaikki ystäväni tietävät. Kuuuntelen sitä päivittäin ja korvani ottavat suosiolla vastaan mitä monenlaisinta musiikkia klassisesta hiphoppiin ja jazzista heavyyn. Yksi bändi on kuitenkin ollut minulle aina ylitse muiden: Jethro Tull, johon ihastuin heti ensi kuulemalla vuonna 1969.

Jethro Tullin musiikissa minua kiehtoo sen lokeroimattomuus ja yllätyksellisyys. Bändi seilaa oman mielensä mukaan musiikin kartastolla lähes rajattomasti. Yhtenä hetkenä kelttiläisen kansanmusiikin sävyt vaihtuvat kesken biisin raskaaksi bluespoljennoksi tai klassisen musiikin tematiikasta loikataan improvisoidun jazzin ennalta arvaamattomiin sävelkulkuihin. Kaikesta musiikillisesta hurlumheistä huolimatta Jethro Tullilla on kuitenkin oma soundinsa, joka on kestänyt tunnistettavana kaikki nämä vuosikymmenet lukuisista miehistövaihdoksista huolimatta.

Eilen (10.3.2016) minulla oli parin vuoden tauon jälkeen taas tilaisuus nähdä Jethro Tull elävänä lavalla. Helsingin Kulttuuritalolla järjestetyn konsertin nimi oli juhlavasti Jethro Tull: The Rock Opera ja se perustui löyhästi bändille nimensä antaneen rivikylvökoneen keksijän elämään nykypäivään siirrettynä. Musiikillisesti show rakentui bändin suurimpien hittien varaan, joita oli osin sovitettu uudelleen. Settilistalta löytyivät esimerkiksi Heavy Horses, Locomotive Breath, Aqualung, Living in the Past ja New Day Yesterday. Viimeksi mainitusta Jethro Tull vetäisikin sellaisella voimalla jyräävän version, ettei paremmasta väliä.

FullSizeRender

Konsertin esillepano oli rakennettu hienosti tarinaa tukemaan. Lavan taustalla ollut jättisuuri videonäyttö toimi sekä teeman avaajana että yhdisti ainakin itselleni ennen kokemattomalla tavalla estradilla soittaneen bändin ja videovieraina esiintyneiden artistien osuudet saumattomaksi kokonaisuudeksi. Ratkaisusta hyötyi ehdottomasti eniten Jethro Tullin nokkamies Ian Anderson, jonka lauluääni ei enää tunnu riittävän etenkään korkealla kulkevien lauluosuuksien vetämiseen. Niinpä monissa biiseissä päävastuu noilta osin oli annettu jo Thick As a Brick -kiertueella mukana olleelle laulaja-näyttelijä Ryan O’Donnelille sekä islantilaiselle Unnur Birna Björnsdottirille. Kumpikin klaarasi osuutensa hienosti ja toi samalla tuttuihin biiseihin aina tervetullutta uuttakin otetta.

Laulupuutteista huolimatta maestro Anderson oli vahvassa vedossa. 68 ikävuotta eivät paljon painaneet, kun hän tuttuun tapaansa loikki pitkin lavaa ja tahditti bändin soitantaa johtajan otteella. Miehen huilutekniikka on edelleen uskomaton ja soitin elää hänen käsissään aina biisin mukaan, olipa kyse puhtaan klassisesta lurittelusta tai lähes shamanistista hurjuutta puhkuvasta puhalluksesta. Kaikesta aistii, että Anderson elää musiikilleen ja nauttii edelleen esiintymisestä vastaanottavaisen yleisön edessä.

Kulttuuritalon konsertti oli kuitenkin samalla hyvä muistutus taas siitä, että Jethro Tull ei ole pelkästään Ian Andersonin luomus tai taustabändi. Erityisesti nuori saksalaiskitaristi Florian Opahle on viimein lunastanut paikkansa legendaarisen Martin Barren tilalla ja kasvanut Ian Andersonin luottomieheksi. Parivaljakon yhteispeliä oli riemastuttavaa katsoa ja Opahlen huikeat soolot saivat yleisön syttymään ansaittuihin aplodeihin. Vielä muutama vuosi sitten hiukan ujosti syrjään vetäytyvän oloinen kitaristi oli saanut rutkasti lisää itseluottamusta matkan varrella ja heittäytyi välillä rohkeasti framille kuin paraskin rock-kukko. Tykkäsin!

FullSizeRender 2

Mitä bändin muihin jäseniin tulee, niin eipä paljon parempaa rytmiryhmää taida tällä hetkellä löytyä. Basisti David Goodier ja rumpali Scott Hammond hoitavat hommansa tyylikkäästi ja mikä tärkeintä, kellontarkkuudella. Herrojen luoma äänivalli muodostaa varman perustan muiden sooloilulle ja pitää kokonaisuuden tiukasti hallinnassa Andersonin ja Opahlen intoutuessa leikittelemään keskenään. Korvaamaton rooli kokoonpanossa on myös John O’Haralla, joka kosketinsoittimien lisäksi vastaa omalta osaltaan orkesterin johtamisesta. Ilman tätä kolmikkoa Jethro Tullin live-esiintymiset saattaisivat karata kokonaan jopa Andersonin käsistä.

Siis kaiken kaikkiaan Jethro Tull tarjosi jälleen kerran huikean konserttielämyksen, joka oli paljon enemmän kuin hintansa arvoinen. Nyt kun bändi on löytänyt keinon paikata Ian Andersonin laulannasta aiheutuvat ongelmat voi uskoa, ettei Jethro Tullin juna ole vielä lähelläkään pääteasemaansa. Ja hyvä niin, koska meitä kyydissä olijoita kyllä Kulttuuritalon yleisön aplodeerauksesta päätellen riittää vielä moniin lähtöihin.

Varmemmaksi vakuudeksi vielä linkki YouTube-videoon, jonka takaa löytyy koko konsertti (ei tosin Kulttuuritalolta, jossa järjestysmiehet poimivat haukansilmillään jokaisen kännykälläkin kuvausta yrittäneen.) Katsokaa ja nauttikaa!