Olimme lauantaina 10.9. Kitten kanssa katsomassa ja ennen kaikkea kuuntelemassa Stingiä ison orkesterin säestämänä, kun miehen Symphonicity Tour saapui Suomeen. Hartwall Areena oli loppuunmyyty ja kaikesta päätellen paikalla oli runsaasti likimain fanaattisia Sting-faneja.
Itse en koskaan ole ollut mikään erityinen Sting-fani. Police ei kuulunut missään vaiheessa bändilistojeni kärkeen, eikä levyhyllystäni löydy kuin kaksi Stingin soololevyä. Toki miehen mittavalta uralta löytyy ainakin yhden Greatest Hits -albumillisen verran minuunkin kolahtaneita biisejä, kuten esimerkiksi Russians, Englishman in New York ja Fragile – josta muuten Isaac Hayes teki 90-luvulla loistavan version. Stingiin sytyin tosissani vasta viime joulun alla, kun mies julkaisi upean ”If on a Winter’s Night” -albumin.
Miehen aiemmilta vuosilta mieleeni on jäänyt kuitenkin parhaiten hänen osallistumisensa 1980-luvun lopulla Amnesty Internationalin kiertueeseen, jonka muita tähtiä olivat mm. Bruce Springsteen ja Peter Gabriel. Ikimuistoinen esitys tuolta kiertueelta on Stingin ja Gabrielin yhdessä esittämä ”They Dance Alone”, jonka aikana Argentiinan sotilasjuntan aikana kadonneiden miesten ja lasten äidit ja vaimot tulevat lavalle kantaen kadonneitten rakkaidensa kuvia.
Aivan toisenlaisia Sting-muistoja edustaa puolestaan hänen esiintymisensä David Lynchin aivan suotta teilatussa Dyyni-elokuvassa. Frank Herbertin upeaan scifi-teokseen perustuvassa elokuvassa Sting esittää yhtä elokuvan iljettävimmistä hahmoista, Arrakis-planeettaa rautakouralla hallitsevan Harkonnen-suvun niljakasta kiipijää Feyd Rauthaa.
Palataanpa kuitenkin lauantain konserttiin, jonka sanomalehtien kriitikot aika yksimielisesti ovat kuitanneet tylsäksi ja 50-miehisen sinfoniaorkesterin mukanaolon turhaksi. Yleisön reaktiot konsertissa kertoivat kuitenkin aivan muuta. Useimpien biisien jälkeisistä aploodeista ei ollut tulla loppua lainkaan ja monta kertaa orkesteri joutuikin aloittamaan seuraavan kappaleen aplodien vielä raikuessa. Kolme encoreakin –joista viimeinen yksinlauluna ilman orkesteria – kertoo varsin selkeästi konsertin onnistumisesta.
Totta on, että sinfoniaorkesteri ei kenties tuonut kovin paljon uutta Stingin tuttuihin sävellyksiin. Turhaa ison orkesterin lavalle tuominen ei kuitenkaan ollut. Esimerkiksi Russians-kappaleen intro sai voimallaan ainakin meikäläisen likimain kananlihalle kylmän sodan uhkaa henkivällä voimallaan. Hienosti soivat myös esimerkiksi ”Moon Over Bourbon Street” sekä ”Desert Rose”. Jotkut rokahtavat biisit, ihan ”Roxannea” myöten olisi kyllä voinut jättää poiskin, sillä niissä iso orkesteri ei kyllä ollut kotonaan.
Kokonaisuudessaan konsertti ylitti ainakin meidän kahden odotukset. Sting lauloi upeasti ja loistava oli myös taustalaulajana esiintynyt Jo Lawry, joka loisti erityisesti duettona esitetyssä ”Whenever I Say Your Name” –kappaleessa. Konsertin mittaan nostettiin valokeilaan myös lukuisia taitavia muusikoita, sekä vauhdikkaasti esiintynyt orkesterin johtaja. Kaiken kaikkiaan kolmetuntinen konsertti oli ehdottomasti jokaisen siitä maksetun euron arvoinen.
