Musikaalien lumoissa

Viimeisten parin viikon aikana tuli katsottua useampikin musikaali, vaikka tuo taiteenlaji ei suurimpiin suosikkeihini kuulukaan. Tai kenties olen onnistunut välttelemään vaikuttavimmat alan teokset ja olisi aika perehtyä genreen tarkemmin? Niin tai näin, nyt tuli nähdyksi putkeen kolme parhaan pään tuotantoa.

Mamma Mian jatko-osa tarjoaa harmitonta, hyvintehtyä viihdettä ykkösosan tapaan.

Sarja startattiin käyntiin Mamma Mia: Here we go again -leffalla, joka oli hyvinkin viihdyttävä paketti myös tällaiselle ei-Abba-fanille. Musiikki kantoi juonta hyvin eteenpäin, tanssikohtauksissa riitti vauhtia ja kreikkalaiset maisemat ihastuttivat. Myös ekan version päätähdet (ilman Meryl Streepiä) olivat selvästi tosissaan mukana ja olihan ”Kummisetä” Andy Garciallekin kirjoitettu erinomainen rooli. Hahmonsa tausta aukeaa Cherin laulamassa Fernandossa, joka muuten on aina ollut suosikkini Abba-tuotannossa (katso video tästä). Mutta ei tästä sen enempää. Kelpo viihdettä.

Viihdyttävää ajanvietettä, mutta myös ajateltavaa tarjosikin sitten Helsingin Kaupunginteatterin Kinky Boots. Osin tositapahtumiin ja samannimiseen elokuvaan perustuvan musikaalin musiikki ja laulujen sanat ovat upean Cyndi Lauperin käsialaa ja esityksen on ohjannut Samuel Harjanne. Viime vuodet briteissä Guildford School of Actingissa musiikkiteatteriohjausta opiskellut Harjanne muuten esiintyi jo 11-vuotiaana Helsingin Kaupunginteatterin Les Misérablesissa, Gavrochen roolissa.

Kinky Bootsin tarina itsessään voisi olla hyvinkin tätä päivää. Poika perii isältään tehtaan, jota ei missään nimessä haluaisi, kun hänellä on muita suunnitelmia oman elämänsä suhteen. Velvollisuutensa tuntien hän kuitenkin päätyy tehtaan johtajaksi – vain huomatakseen sen konkurssikypsäksi. Laatukenkiä valmistamalla ei näet pärjää kilpailussa halpatuontia ja -tuotantoa vastaan. Uusi tehtailija on jo valmis luovuttamaan, kunnes kuvaan astuu mukaan hämmentävä Lola.

Helsingin Kaupunginteatterin Kinky Boots -musikaali vie katsojansa aina Milanon muotimessuille asti. Kuva © Mirka Kleemola

Juonta enempää avaamatta Lolan mukaantulon myötä käynnistyy vertaansa vailla oleva musiikillinen ja visuaalinen ilotulitus. Esityksen upean esillepanon ei kannata antaa kuitenkaan hämätä, sillä musikaalin idea on aivan toisaalla. Ennen kaikkea Kinky Boots on tarina erilaisuuden ja jopa oman itsensä hyväksymisestä, mikä niin monille on yhä kovin vaikeaa. Jos ja kun musikaali saa katsojansa tämän ymmärtämään, se on tehtävänsä tehnyt. Ja tarjonnut lisäksi huikean hienon teatterielämyksen. Vahva suositus niin naisille, miehille kuin kaikille sillä välillä!

Räiskyvät aplodit ansaitsi myös Turun Kaupunginteatterin Varissuo-musikaali. Satu Rasilan käsikirjoittama ja Mikko Koukin ohjaama teos, joka kulkee eteenpäin Palefacen sanoittamien biisien viemänä. Sävellystyöstä ovat vastanneet Tuomo Prättälä, Jori Sjöroos ja Jussi Vahvaselkä.

Varissuo-musikaalin taustalla häilyy koko ajan kysymys elämän valinnoista. Teetkö ne itse, joku muu sinun puolestasi vai ajaudutko eteenpäin olosuhteiden ohjaamana? Yhtä tärkeänä nousee esiin mahdollisuus aiempien valintojen muuttamiseen.

Lavastaja Jani Uljas hyödyntää hienosti Turun Kaupunginteatterin uutta lavatekniikkaa.

Itse esitys käynnistyy vahvasti jyräävällä Juuret ja siivet -biisillä, joka tuo kertaheitolla lavalle musikaalin koko esiintyjäkaartin. Ja millaisen ryhmän: uskomattoman taitavia nuoria laulajia, näyttelijöitä ja tanssijoita sekä joukon tuttuja teatterin ammattilaisia. Esityksen hurja energia lähtee kuitenkin nuorista ja nuorista aikuisista, joiden unelmista ja huolista lähiöelämän osin kuvitelluissakin kahleissa tarina kertoo. Omat murheensa on toki myös näytelmän aikuisilla, mutta nuorten kohtalot tuntuivat ainakin minusta nousevan pääosaan.

Kokonaisuutena Varissuo on vaikuttava ja monin tavoin koskettava musikaali. Sen ainoaksi heikkoudeksi jää lähiöelämän kuvaaminen kovin synkkänä ja huolien täyttämänä, missä valonpilkahdus voi lopulta osoittautua vain hetkelliseksi. Suosittelen silti katsomaan, ennen kaikkea hämmästyttävän taitavien nuorten esiintyjien ja musiikin takia.

Mainokset

Andalusia aatoksissain

Poikkesimme elokuun puolivälissä ”pitkästä aikaa” Espanjassa. Tällä kertaa kohteen valinta oli helppo, sillä poikamme muutti perheineen vuodenvaihteessa takaisin Benalmadenaan. Ja nimenomaan siihen aitoon Benalmadenaan eli Puebloon. Benalmadena Puebloa ei pidä sekoittaa huvivenesataman ympärille kasvaneeseen massaturismikeskukseen, vaan se on aidosti andalusialainen kylä valkoisiksi kalkittuine taloineen ja kapeine kujineen.

Benalmadena Pueblossa riittää silmänruokaa.

Jo varhain keväällä varaamamme matkan ajankohtaan osuivat iloksemme paikalliset feriat eli kyläjuhlat. Kylän suojeluspyhimyksen Virgin de La Cruzin kunniaksi järjestetyt viikon mittaiset juhlat olivat espanjalaiseen tapaan täynnä karnevaalimaista menoa, väriä ja tapahtumia. Erityisen hyvin ferioilla oli huomioitu lapset, joille oli järjestetty jopa vesiliukumäki kylän keskuskadulle sekä vaahtobileet kirkon aukiolle. 

Perinteiset feriat ovat koko perheen juhlat.

Pääosa lomasta sujui perheen parissa rentoutuen, espanjalaisesta tunnelmasta ja hyvästä ruoasta nautiskellen. Erityisen mainioina ruokapaikkoina jäivät mieleen El Muro, The Lilac Tree Restaurant & Bar sekä La Cupula Lounge. Hyviä ravintoloita kylässä on kyllä paljon muitakin ja valinnanvaraa perinteisistä tapaksista kansainvälisen tason gourmet-ravintoloihin. Hintataso on edelleen yllättävän edullinen: hampurilaisaterian saa muutamalla eurolla ja parhaissakaan ravintoloissa hinnat eivät nouse suomalaista tasoa korkeammalle. Pullollisen olutta saa ravintolassa puolellatoista eurolla ja parhaimmillaan hintaan sisältyy myös yksi tapa, viinilasillinen maksaa parin euron molemmin puolin.

Herkuttelu on olennainen osa lomailua kaikkialla Espanjassa.

Varsinaisista turistikohteista poikkesimme ainoastaan Fuengirolan Bioparc-eläintarhassa. Eläintarhan tavoitteena on tarjota eläimille niiden oikeita elinolosuhteita vastaava ympäristö. Tätä varten tarhan alueelle on luotu omat alueensa muun muassa päiväntasaajan Afrikan ja Kaakkois-Aasian sekä Tyynenmeren saarten olosuhteisiin tottuneille eläimille. Luonnonmukaisuuden lisäksi Bioparc-säätiön yllpäpitämän eläintarhan tavoitteena on mahdollistaa uhanalaisten lajien lisääntyminen sen suojissa. 

Fuengirolan Bioparc on visiitin arvoinen eläintarha.

Kaiken kaikkiaan Benalmadena Pueblo on paikka, jossa voisin kuvitella viettäväni myös valtaosan lähestyvistä eläkepäivistäni. Se on kaunis, rauhallinen ja tarjoaa sijaintinsa ansiosta myös mahdollisuudet monipuoliseen harrastamiseen olipa kyse vaikka golfista, talvisesta laskettelusta tai kulttuuririennoista. Malagan kautta avautuvat lisäksi hyvät yhteydet myös muualle Espanjaan ja kauemmaksikin. Siihen kun vielä lisää talvellakin kohtuullisen hyvän sään, ystävälliset ihmiset ja edulliset elinkustannukset, niin mitäpä sitä muuta ihminen kaipaa.

Näiltä kujilta se eläkevuosien kotikin voisi löytyä.

Tampere yllätti taas iloisesti

Taloustutkimuksen mukaan Tampere on asuinpaikkana houkuttelevin Suomen kaupungeista. Useampi kuin joka kolmas suomalaisista voisi ajatella muuttavansa Tampereelle ja kaupunki arvioitiin myös kokonaismielikuvaltaan parhaaksi asuinpaikaksi. Kiinnostavuutta eivät varmasti ainakaan vähennä kaupungin suuret rakennushankkeet, kuten ydinkeskustaan, junaradan päälle rakennettava Kansi ja Areena.

Tampereen Kansi ja Areena (kuva: srv.fi)

Vahvassa vedossa oleva kaupunki on myös vetovoimainen matkailukohde. Niinpä mekin suuntasimme sinne pikalomalle viettämään hieman laatuaikaa äitienpäivän ja vaimoni merkkipäivän kunniaksi. Matka Turusta Tampereelle taittui mukavasti ja edullisesti Intercity-junalla, josta jatkoimme jalkapatikassa aseman naapurissa sijaitsevaan Solo Sokos Hotel Torniin. Mordorin torniksi ristimämme hotellin arkkitehtuurista voi olla montaa mieltä, mutta kyllä se kokonaisuutena on Tampereen kiinnostavin hotelli tätä nykyä. 

Auringonlasku Moro Sky Barista nähtynä.

Varsinaista lomaohjelmaa emme olleet sen kummemmin suunnitelleet ja hyvä niin. Reiluihin hellelukemiin noussut sää sopi parhaiten rauhalliseen lampsimiseen Tammerkosken rannoilla ja virvoittavien juomien nautiskeluun terasseilla. Viimemainittuja Tampereen keskustassa on muuten yllättävän vähän esimerkiksi Turkuun verrattuna. Mukavimpana jäi mieleen Hämeensillan kupeessa sijaitsevan Puiston terassi, josta on upean urbaanit näkymät Tammerkosken vanhaan teollisuusmaisemaan.

Tammerkosken maisema Hämeensillalta.

Yksi mielenkiintoinen kohde oli kuitenkin käyntilistalle päässyt eli Työväen Museo Werstas. Museon kolme pysyvää näyttelyä kertovat suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä tavallisen kansalaisen näkökulmasta. Mielenkiintoisten näyttelyjen teemat ovat Vapauden museo, Meirän kaupunki ja Höyrykonemuseo. Kaikki kolme tarjoavat puhuttelevaa ja ajatuksia herättävää nähtävää niin Suomen kuin suomalaisen työnväen historiasta aina keisarivallan ajoista tähän päivään asti. Suosittelen kaikille poliittiseen kantaan katsomatta.

Werstas kertoo myös työelämän muutoksista. Tankkaajapoikakin on kadonnutta kansanperinnettä.

Vaikuttava oli myös valokuvataiteilija Søren Zeuthin töihin perustuva Rana Plaza -näyttely. Näyttely kertoo tekstiiliteollisuuden historian suurimmasta onnettomuudesta, kun Rana Plaza -tekstiilitehdas romahti Bangladeshissa. Runsaat 1100 ihmistä kuoli ja yli 2500 loukkaantui, kun huonokuntoinen tehdasrakennus sortui työntekijöiden päälle 24.4.2013. Jo päättynyt näyttely muistuttaa, että monin paikoin maailmassa vapaus on vielä kaukainen unelma.

Rana Plazan tragedia on yksi nykyisen teollisuushistorian järkyttävimpiä.

Elämämme ensimmäistä kertaa löysimme tiemme myös Tampereen kauppahalliin. Halli itsessään ei maan kauneimpiin kuulu, mutta on silti ehdottomasti vierailun arvoinen. Erityiset suositukset annamme lounaalle kauppahallin Neljä vuodenaikaa -ravintolassa. Bistro-tyyppisen ravintolan päivittäin vaihtuva ruokalista tarjoaa paitsi maultaan, myös esillepanoltaan upeita annoksia. Suotta ei ravintolaa ole siis valittu moneen kertaan Tampereen parhaaksi lounasravintolaksi, jossa herkullisen aterian lisäksi saa nauttia erinomaisesta palvelusta.

Neljä vuodenaikaa – Les 4 Saisons – on maineensa arvoinen lounasravintola Tampereen kauppahallissa.

Kesää hakemassa Ranskan Rivieralta

Poikettiin vapun alusviikolla pitkästä aikaa Ranskanmaalla. Suomen säihin kyllästyneenä suuntasimme tällä kerralla eteläisempään Ranskaan, välimerellisen Rivieran maisemiin. Mukana matkassa oli myös ystäväpariskuntamme, jonka parempi puolisko täytti tasakymmeniä matkan aikana. Juhlameiningillä liikkeellä siis oltiin, varsinkin kun omankin puolisoni vuosijuhlat olivat jo aivan ovella. 

Synttärisankariemme kunniaksi kaupunki oli kukassa.

Alunperin aikomuksena oli matkustaa Nizzaan, mutta lopullinen valinta kohdistui kuitenkin Enkeltenlahden toisella rannalla sijaitsevaan Antibesiin. Valinta osoittautuikin oikein onnistuneeksi, eikä vähiten Airbnb-palvelun kautta varaamamme asunnon ansiosta. Viihtyisä huoneisto sijaitsi vuosisatoja vanhassa kivitalossa, joka brittiläisen vuokraemäntämme toimesta oli modernisoitu vanhaa kunnioittaen.

Lomakotimme rauhallisella pikku aukealla, kuitenkin lähellä kaikkea.

Asunnon sijainti Antibesin vanhassa kaupungissa oli myös erinomainen, sillä kaikki palvelut olivat kävelymatkan päässä. Esimerkiksi markkinatorille ja Picasso-museoon oli matkaa noin 200 metriä ja uimarannalle vielä vähemmän.

Itse Antibeskin täytti lomapaikkana kaikki toiveemme. Vanhan kaupungin pikkukujista suurin osa oli kävelyaluetta ja lukuisilla aukioilla oli kiva istuskella viiniä tai cafe lattea nautiskellen. Pääosa lomastamme sujuikin kaupungilla kierrellen ja leppoisasta tunnelmasta sekä kesäisestä säästä nautiskellen. Askelia kertyi melko mukavasti, parhaina päivinä noin 20 000. Varsinaisista nähtävyyksistä poikkesimme vain Fort Carre -linnoituksessa ja Picasso-museossa.

Antibesin pikkukujilla elämä soljuu rauhallisesti.

Fort Carren parasta antia olivat englanninkielisen oppaan kertomat tarinat linnoituksen historiasta sekä näköalat kauas Välimerelle. Oppaan palvelut sisältyvät pääsymaksuun, joten kannattaa kysyä englanninkielistä opasta, ellei ranska ole hallussa. Linnoituksen ympärillä on myös luonnonpuisto sen kasvillisuudesta kertovine opastauluineen, jotka tosin ovat vain ranskankielisiä.

Linnoituksesta avautuvat upea näköalat Välimerelle.

Picasso-museo sijaitsee Grimaldi-suvun vanhassa, 1200-luvulta peräisin olevassa linnoituksessa. Museon kokoelman pääpaino on vuosilta, jotka Picasso vietti Ranskan Rivieralla ja Antibesissa. Museon nykytaiteen kokoelma sisältää myös muun muassa Joan Mirón, Anna-Eva Bergmanin ja Hans Hartungin teoksia. Terassin Välimerelle aukeavassa patsaspuistossa on esillä monien nykytaiteilijoiden, kuten Joan Miron veistoksia. Kannattaa vierailla jo maisemienkin takia.

Picasso-museo on Antibesin tärkeimpiä nähtävyyksiä. Museon pihapiirissä on myös lukuisia taidegallerioita.

Shoppailuunkin Antibesin vanhassa kaupungissa on hyvät mahdollisuudet. Kansainvälisiä merkkituotteita on ehkä vähemmän tarjolla, mutta paikallisten käsityöläisten valmistamia yksilöllisiä vaatteita, asusteita ja koruja on hyvät valikoimat. Hyviä tuliaisostoksia löytyy myös herkkukaupoista, joiden houkutuksia on vaikea vastustaa. Ostoksilla kannattaa käydä myös Le Marche Provencal -torilla. Katettu tori on avoinna joka päivä. Aamusta iltapäivään kauppaa käydään elintarvikkeilla, iltapäivisin torin valtaavat käsityöläiset ja taiteilijat. 

Vihanneksia, hedelmiä, mausteita, makkaraa sun muuta. Le Marche Provencale on oikea ostopaikka, joskin kalliin puoleinen.

Antibes on Ranskan Rivieran muiden kaupunkien tavoin rikkaiden ja kuuluisien suosiossa. Parhaiten tämä näkyy kaupungin huvivenesatamassa, jossa seisoo varmaan sadoittain miljoonien arvoisia veneitä. Oman lomaviikkomme ajan laiturissa seisoi muun muassa maailman rikkaimpiin lukeutuvan venäläisoligarkki Alisfer Ushmanovin 175-metrinen alus. Suomalaisten verotilastojen kärkipää oli kaupungissa myös hyvin edustettuna, nimiä mainitsematta. 

Pieni otos sataman veneistä. Suurimmat jahdit toisaalla Ushmanovin alusta lukuun ottamatta. Lumiset Alpit taustalla.

Maineestaan huolimatta Antibes on kuitenkin hintatasoltaan hyvinkin kohtuullinen. Neljän hengen ravintolaruokailusta alkupaloineen, pää- ja jälkiruokineen sekä viineineen selviää helposti runsaalla satasella, joskaan summan tuplaaminenkaan ei tuota ongelmia. Selvää tietysti on, että katto liikkuu paljon korkeammalla oikeasta gourmet-ruokailusta puhuttaessa. Carrefour-marketissa elintarvikkeiden hinnat olivat suomalaista tasoa, alkoholi tietysti paljon edullisempaa. Esimerkiksi laadukasta samppanjaa sai parillakympillä. Leipomosta sai vastapaistetun patongin 1,5 eurolla, mutta toisaalta torin luomutomaatit maksoivat 9 euroa kilolta. Kannattaa siis katsoa, mistä mitäkin ostaa.

Aurinkoa haettiin ja sitä myös saatiin. Lämpötila parhaimmillaan +26° C.

Talvipäivä Tukholmassa

Mitä tehdä, kun päätyy päiväksi Tukholmaan keskellä talvea? Terassikeleistä ei voinut kolmen kruunun pääkaupungissa maaliskuun puolivälissä puhua, joten sisätiloihin piti päästä. Hotellistamme olisi kesäkeleillä köpötellyt jalkaisinkin keskustaan, mutta purevan viiman ja ajan voittamiseksi päätimme turvata taksiin.

Tukholman takseista kuuluu yllättävän monilla olevan huono käsitys. Huijareita ovat kuulemma kaikki tyynni ja matkan hinta voi moninkertaistua siitä, mitä autoon noustessa sovittiin. Omat kokemuksemme ovat kyllä vallan toista.

Latasin jo vuosia sitten kännykkään Taxi 020 -sovelluksen, johon lähtö- ja kohdepaikan osoitteen antamalla saa varmasti pitävän kiinteän hinnan. Noin kuuden kilometrin kyyti maksoi vajaat 22 euroa, mitä ei suurkaupungin ruuhkaliikenteessä voi pitää kalliina. Sovelluksen käyttö tekee lisäksi taksin tilaamisesta helppoa ja sen kautta voi seurata myös taksin kulkua. Suosittelen, jos julkinen liikenne ei jostain syystä sovi suunnitelmiin.

Kaffe och kanelbulle – tottakai, kun Tukholmassa ollaan!

Innoissamme starttasimme keskustan suuntaan kuitenkin hiukan liian varhain. Noustessamme taksista Hötorgetin kulmalla kello oli vasta puoli kymmenen. Torikauppiaat pystyttelivät vielä kaikessa rauhassa kojujaan ja Hötorgshallenkin oli kiinni. Niinpä sitten kiertelimme lähikortteleita ja poikkesimme välillä lämmittelemässä Scandic Haymarketin hienossa aulassa, kunnes kauppahallin ovet viimein aukesivat meille. Heräilevässä hallissa oli aamulla vielä hiljaista, joten aamukahvit nautittuamme jatkoimme matkaa kohti Gamla Stania.

Tukholman vanhakaupunki on aina vierailun arvoinen. Voi kun meillä Suomessakin olisi jotain vastaavaa.

Monen mutkan ja jättimäiseksi työmaaksi muuttuneen Slussenin kautta pääsimme viimein päivän pääkohteeseemme eli Fotografiska-museoon. Tämä oli ensimmäinen käyntimme tässä valokuvataiteen museossa, joka on noussut muutamassa vuodessa Tukholman suosituimpien vierailukohteiden joukkoon. Vanhaan tullirakennukseen sijoittuvassa museossa on nähty muun muassa Annie Leibovitzin, David LaChapellen ja muiden kansainvälisten huippukuvaajien tuotantoa, eivätkä museon näyttelyt tuottaneet nytkään pettymystä.

Käyntimme aikana museossa oli kolme näyttelyä, joista jokainen edusti erilaista tyylisuuntaa. Ellen von Unwerthin näyttely esitteli hänen naiskuviaan 30 vuoden varrelta. Superjulkkiksien kuvaajana tunnetuksi tulleen von Unwerthin kuvat ovat täynnä glamouria ja osin rohkeaakin erotiikkaa.

naomi_campbell_and_kate_moss_for-vogue-us_1996-975x0-c-default
Olen nähnyt Helga-neidin…ei vaan Naomi Campbellin ja Kate Mossin kylvyssä! (kuva: Fotografiska)

Christian Tagliavini puolestaan loi kuvillaan fantasiamaailmoja, joiden yksityiskohdat puvustuksista erilaisiin rakennelmiin ovat tämän arkkitehtinä ja muotoilijanakin mainetta saaneen kuvaajan itse suunnittelemia.

Kun arkkitehti suunnittelee päähineen, lopputulos on kuvauksellinen. (kuva: christiantagliavini.com)

Kolmas vierailumme aikaan esillä ollut kuvaaja oli Etelä-Afrikassa syntynyt Zanele Muholi, joka kutsuu itseään visuaaliseksi aktivistiksi. Hänen mustavalkoisista omakuvistaan muodostuvan näyttelynsä teemoja olivat rasismi, ihmisoikeudet, väkivalta ja feminismi.

Hail The Dark Lioness! Zanele Muholi viestii kuvillaan vahvasti. (kuva: Fotografiska)

Parin tunnin näyttelykierroksen jälkeen nautimme virkistävät valkoviinit Fotografiskan viihtyisässä ravintolassa, minkä jälkeen kävelimme takaisin keskustaan. Aikomuksemme oli poiketa lounaalla Hötorgshallenin Kajsas Fisk -ravintolassa. Paikan maineikasta bouillabaisse-keittoa jonotti kuitenkin sen verran paljon ihmisiä, että pienen pähkäilyn jälkeen päädyimme tilaamaan samanlaiset soppalautaset Piccolino-ravintolan tiskiltä. Erinomaisen maukas, aavistuksen tulinenkin keitto lämmitti mukavasti pakkaspäivän keskellä, joten suositukset tällekin paikalle.

Bouillabaissea Hötorgshallenissa. Lämmitti kivasti purevassa viimassa käveltyjen kilometrien jälkeen.

Kauppahallista ulos astuessamme ilta alkoi vähitellen hämärtää ja askelkin painoi jo yli kymmenen kilometrin kävelyn jälkeen. Niinpä turvauduimme taas taksiin ja palasimme hotelliin, vaikka alkuperäinen ajatus oli ollut pistäytyä vielä Mall of Skandinavia -ostoskeskuksessa. Pohjoismaiden suurimmaksi mainostettu kauppakeskus oli vain runsaan kilometrin päässä hotellistamme, mutta kun emme ole mitään himoshoppaajia, niin toiseen kertaan jäi siellä käynti. Tämä päivä oli pulkassa ja aamulla varhain odotti paluumatka Kapellskärin satamaan ja Finnlinesin laivalla kotia kohti.

Rahtilaivalla leppoisasti Ruotsiin

Helmikuisesta Oslon visiitistämme ehti vierähtää vain kolmisen viikkoa, kun pakkasimme jo laukkuja uudelle lyhytlomaselle. Nyt matkakohteena oli tuttuakin tutumpi Tukholma, mutta matkustustapa vastaavasti vieraampi. Luvassa oli rahtilaivakyytiä Naantalista Kapellskäriin ja sieltä edelleen autolla Tukholmaan.

”Stig ombord” lausutaan Naantalin satamassa ”Kör ombord”, sillä laivaan pääsevät vain autolla, moottoripyörällä tai polkupyörällä liikkuvat matkustajat.

Finnlinesin MS Finnfellow odotti jo laiturissa, kun kurvasimme satamaan. Henkilöautojonossa oli lisäksemme vain muutama muu ajoneuvo, joten lähtöselvitys terminaalin tiskillä sujui nopeasti sen suuremmitta mutkitta. Ruuhkaa ei lähtöselvityksessä muutenkaan ollut, sillä rekkakuskeille on oma lähtöselvityksenä ja jalkaisin liikkuvia matkailijoita ei Naantalin laivojen kyytiin oteta lainkaan.

Pienen odottelun jälkeen pääsimme ajamaan ramppia pitkin autokannelle, mistä nousimme hissillä aluksen kahdeksannelle kannelle. Mukavuudenhaluisina olimme korottaneet hyttiluokkamme aluksen korkeimmalle tasolle, mikä käytännössä toi enemmän tilaa, mukavan parivuoteen ja upeat näköalat aluksen keulan suuntaan. Tavallisessakin hytissä noin kahdeksan tunnin matka olisi varmaan taittunut yhtä mukavasti, mutta tällä kerralla valitsimme näin.

Rahtilaivalla voi nauttia mukavasta matkanteosta ilman turhaa kiirettä ja kohellusta.

Hyttiin asettautumisen jälkeen oli aika suunnata nauttimaan ravintolan antimista. Finnlinesin Naantalin linjalla matkan hintaan sisältyy aina kaksi ateriaa, joista ensimmäinen tällä vuorolla oli aamiaisbrunssi. Runsas ja monipuolinen kattaus sisälsi kaikki aamiaisen perusruoat kaurapuurosta munakokkeliin ja pekonista nakkeihin sekä silleihin. Kelpo aamiainen siis vailla sen suurempaa kikkailua.

Sama linja jatkui myös päivällisellä, joka tarjoiltiin noin puolitoista tuntia ennen Kapellskäriin saapumista. Tarjolla oli maistuvaa kotiruokaa, mistä parhaiten jäivät mieleen suussasulavat kaalikääryleet sekä tietysti reilunkokoiset letut mansikkahillon kera. Reilua rahtarimeininkiä siis tässäkin. Ei mitään kulinarismin kukkasia, mutta hyvillä mielin nousimme pöydästä reissun jokaisen aterian jälkeen.

MS Finnfellowin ja MS Finnclipperin ravintolasaleissa riittää valoisaa ja viihtyisää tilaa sekä rahtareille että matkailijoille.

Matkan aikana tarjoutui tilaisuus myös ostosten tekoon. Laivan Sailor’s Shopiin ei kannata kuitenkaan suunnistaa matkustajalauttojen ostosmaailmoja miettien. Pienestä myymälästä löytyy rajallinen valikoima alkoholijuomia ja makeisia sekä jonkin verran muun muassa vaatteita. Edulliset taxfree-hinnat kannattaa kuitenkin hyödyntää, jos ja kun jotain mieleistä löytyy.

Kaiken kaikkiaan laivamatka MS Finnfellowilla sujui oikein leppoisasti, kuten myös paluumatka sen sisaraluksella MS Finnclipperillä. Finnlinesin Naantali-Kapellskär-linja sopii erinomaisesti muihin Pohjoismaihin meneville autolomalaisille ja miksei myös pitemmälle Eurooppaan suuntaaville. Varsinainen laivamatka on lyhyt ja hinnat jopa sesonkiaikoina hyvin kilpailukykyiset.

Laivavuoroja Finnlinesilla on Naantalin ja Kapellskärin välillä kaksi. Aamu- ja iltalähdöistä voi valita omiin matkasuunnitelmiinsa sopivan.

Omalta osaltamme rahtilaivamatka Ruotsiin ei varmaan jäänyt pelkäksi kokeiluksi, vaan palaamme reitille myöhemminkin. Toukokuussa Naantalin linjalle tulee isompi alus, joka matkustajatilojen uudistuksen jälkeen tarjoaa entistäkin mukavampaa merimatkaa Naantalin ja Kapellskärin väliä kulkeville. Eikä kannata unohtaa, että Finnlines vie autolomailijan Naantalista mukavasti myös Ahvenanmaalle. Pitäisikö varatakin laivaliput tuota varten jo nyt?

Oslon ykkösmuseot kahdessa päivässä, osa 2

Toinen päivämme Oslossa alkoi aurinkoisena. Pakkasta oli pari astetta, joten sää Holmenkollenin visiitille oli loistava. Alkumatka talviurheilun suurkisojen maisemiin taittui mukavasti metrolla, joka oli jo aamupäivällä täynnä sukset kainalossa Holmenkollenin laduille kiiruhtavia ihmisiä.

Matka päärautatieasemalta Holmenkollenin asemalle kesti vajaat puoli tuntia, mutta sen jälkeen olikin sitten edessä loman ensimmäinen kuntoilukokemus. Asemalta on melkoinen nousu hyppyrimäelle, jonka saavuttaminen saa kovakuntoisemmankin puuskuttamaan. Kun vielä meidän tapaamme eksyy reitiltä, joutuu kiertämään koko stadionalueen. Osin umpilumessa tarvotusta kierroksesta oli tosin se hyöty, että näimme suurmäen myös alhaalta päin.

Hypätä vai ei? Holmenkollenin nykyinen mäkiennätys on 141 metriä. Vuonna 1964 mäkiennätyksen haltija oli Veikko Kankkonen ja hypyn pituus 85 metriä.

Kaiken kiipeilyn jälkeen pääsimme kuitenkin hyppyrimäen juurella sijaitsevan kahvilan ovelle. Pienen lepohetken jälkeen suuntasimme hiihtomuseoon, joka keskittyy pitkälti Holmenkollenin historiaan ja norjalaisten saavutuksiin hiihtourheilun saralla. Museon vanhimmilla suksilla on hiihdetty jo satoja vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Uusimmilla ovat mitaleja ja mestaruuksia rohmunneet muiden muassa Aksel Lund Svindal ja Marit Björgen. Suksikokoelmia katsellessa huomaa senkin, kuinka huimaa hiihtolajien välinekehitys on viime vuosikymmeninä ollut.

img_8079.jpg
Ovatkohan nämä Aksel Lund Svindalin ja kenties Björn Wirkolan voittosuksia vuosien varrelta?

Holmenkollenilla käynnin kohokohta oli tietysti hyppyritorniin nousu. Nykyisen tornin korkeus on 60 metriä, joten huipulla ollaan noin 430 metriä merenpinnan yläpuolella. Nousu toiseksi ylimmälle tasolle tapahtuu hissillä ja halutessaan voi jatkaa vielä portaita pitkin aivan huipulla olevalle ulkotasanteelle. Ylhäältä aukevat talvisin estettömät näkymät lumisille rinteille ja aurinkoisella säällä kauas merelle asti.

img_8092.jpg
Maisemat Holmenkollenin hyppytornin huipulta näyttävät, että mäen huippu on vielä paljon stadionaluetta korkeammalla.

Hyppyrimäen kupeessa on myös mäkihyppy/alppihiihtosimulaattori, jossa pääsee kokeilemaan hiihtourheilun huimapäisimpiä lajeja.  Tarjolla on hyppäämistä Holmenkollenin mäestä yleisön hurratessa ympärillä sekä syöksylaskua Kvitfjellin olympiarinteessä yli 130 kilometrin tuntivauhdilla. Matkaseurueemme nuorempi eli rohkeampi osa kävi kokeilemassa ja kumpikin oli aivan haltioissaan. Muista Holmenkollenin nähtävyyksistä poiketen simulaattorikäynti ei sisälly Oslo-passin hintaan, mutta maksaa passin haltijoille vain 45 kruunua eli vajaat 5 euroa.

Holmenkollen Ski Simulator. Kannattaa kokeilla, josko kantti kestää ja pitää.

Monta hienoa kokemusta rikkaampina suuntasimme iltapäivällä takaisin keskustaan. Kävelymatkaa oli metrolla ajelun ohessa kertynyt jo silloin noin kahdeksan kilometriä eli pieni lepohetki majapaikassamme oli paikallaan. Kauan emme kuitenkaan jaksaneet lojua, vaan otimme suunnan kohti Hard Rock Cafe -ravintolaa. Paikka oli nuorten toivomuksesta valittu jo etukäteen yhdeksi ruokailupaikaksemme, koska kumpikaan ei ollut sellaisessa aiemmin käynyt. Iltakuuden maissa ravintolassa oli jo melkoisen täyttä, mutta ystävällinen tarjoilija löysi meille hienon loosin Elviksen paidan alta. Ruokavalinnat noudattivat taattua kaavaa: kolmelle hampurilaiset ja yhdelle makaroonia, juustoa ja broileria. Hyvin upposivat ulkoilupäivän jälkeen kaikki ja kokeillekin lähtivät kiitokset.

Hard Rock Cafen antimet maistuivat Nancy Sinatran valvovan silmän alla. These foods are made for eating!

Aterian jälkeen ulkoilupäivä sai viime silauksen vastapäätä Hard Rock Cafea olevassa puistossa. Puiston keskelle oli jäädytetty luistelukenttä, joka veti puoleensa myös meitä. Luistimia oli vuokrattavana kentän kupeessa olleessa kioskissa ja kun oikeat koot löytyivät, niin kolme meistä suuntasi jäälle. Turha kai sanoa, että minä jäin katsomon puolelle. Edellisestä, noin 25 vuoden takaisesta luistelukerrasta jäi muistoksi murtunut nilkka ja haljennut huuli, joten katsoin parhaaksi pysyä poissa hokkareilta. Nuorilla tuntui olevan hauskaa musiikin soidessa, vaikka vuokraluistimien kunto ei kaksinen ollutkaan. Ennakkotiedoistamme poiketen puistossa ei kuitenkaan ollut luistelukentän lisäksi muita aktiviteetteja tarjolla, joten jonkin ajan kuluttua palautimme luistimet ja poikkesimme vielä hiukan shoppailemassa ennen kauppojen sulkeutumista.

Hiihtolomailua luistellen Oslon pääkadun, Karl Johans gaten viereisessä puistossa.

Kaiken kaikkiaan Oslo osoittautui kivaksi ja monipuoliseksi matkakohteeksi talvellakin. Yllättävän hienosti kaupungissa on ajateltu myös nuorempien ikäluokkien viihtymistä, joten suosittelemme vilpittömästi visiittiä. Omalla kohdallammekaan tuskin jäi viimeiseksi kerraksi. Yhtenä haaveena on poiketa seuraavalla reissulla myös Bergenissä, jonne Oslosta johtavaa rautatietä sanotaan maisemiltaan maailman kauneimmaksi.