Aarre kirjakaupan alesta

sweetsoul

Kirja-alen alkaessa poikkesin kolmessa turkulaisessa kirjakaupassa tutkailemassa alepöytien anteja. Kovasti vaikea oli tänä vuonna löytää mitään mieleistä. Varsinkin kertomakirjallisuudessa tarjonta oli köykäisen oloista, minkä takia yhtään romaania tai runokirjaa ei mukaan tarttunutkaan. Osasyy saattaa toki olla silläkin, että joulukuusen alta löytyneet neljä kirjaa olivat tyydyttäneet akuuteimman romaaninnälän.

Kansallisessa Kirjakaupassa tein kuitenkin todellisen löydön, sillä yhdessä poistolaatikossa köllötti Peter Guralnickin ”Sweet Soul Music – Etelän soulin nousu ja tuho”. Koska perinteinen etelän soul on musiikinlajeista lähimpänä allekirjoittaneen sydäntä, kirja oli pakko noukkia mukaan jo aiheensa ansiosta. Hyvänä houkuttimena oli myös 9,90 euron hinta eli tappio olisi ollut pieni, vaikka kirja olisi osoittautunut pettymykseksi.

Onneksi Sweet Soul Music on kuitenkin todellinen aarrearkku soulin ystävälle. Se esittelee niin kaikki soulin suuruudet Sam Cookesta alkaen kuin merkittävimmät levymogulit ja -yhtiöt. Mielenkiintoisinta osaa kirjassa esittävät kenties haastattelut, jotka tarjoavat monenlaisia tarinoita vuosikymmenien takaa. Soul-musiikin historian ohella liki 600-sivuinen kirja valottaa myös 60-70-luvun amerikkalaista yhteiskuntaa ja musiikin roolia osana mustien kansalaisoikeustaistelua.

Kaiken lisäksi kirja on lukukokemuksena mitä mainioin. Guralnick saa tarinaan elämää ja syvyyttä runsailla yksityiskohdilla, jotka tosin monen mielestä saattavat olla turhaa nippelitietoakin. Kokonaisuutena Sweet Soul Music on joka tapauksessa sen luokan historiateos, että jokaisen aiheesta kiinnostuneen kannattaa se kirjahyllyynsä hankkia.

Lukutuokiota puolestaan voi taustoittaa vaikka kuuntelemalla kirjailijan soulin kuninkaana pitämää Solomon Burkea, jonka taustalla linkin kappaleessa laulavat Five Blind Boys from Alabama.

PS. Guralnick kirjoitti Sweet Soul Music -kirjan jo vuonna 1986 ja sen alaotsikko on suomalaista alkuperää. Onneksi otsikon tekijä on ollut koko lailla väärässä, sillä esimerkiksi Pori Jazzissakin viime vuonna juhlakiertueellaan ilahduttanut Stax Records on hyvissä voimissa.

Mainokset

Lisää musiikin helmiä

Viime viikolla mainostamani OG Ikosen Mieron tiellä -levy on valittu viikon levyksi Suomen MySpacessa. Onnittelut maestrolle.

Samaan aikaan Ikosen albumin kanssa julkaistiin myös Pekka Strengin uusi Unen maa –albumi. Nuorempi väki kysyy nyt tietysti, mikä ihmeen Streng – eikä kumma, että kysyy. Pekka Streng kun menehtyi 26-vuotiaana syöpään jo vuonna 1975. Sitä ennen hän ehti tehdä kahden levyn verran suomalaisen rockin huippuihin vielä tänä päivänä luettavia biisejä. Erityisesti oman ikäluokkani progressiivisen rockin tuntijat muistavat ainakin ”Sisältäni portin löysin” -kappaleen. Lisätietoa miehestä löytyy mistäs muualta kuin Wikipediasta.

Uusi Unen maa perustuu kokonaan Pekka Strengin jälkeenjääneisiin ja ennen julkaisemattomiin kappaleisiin. Levyn syntyhistoria löytyy Emin sivuilta, joilla kerrotaan myös 4.2. Tavastialla järjestettävästä Pekka Streng -konsertista. Niin konsertissa kuin levyllä on mukana joukko Suomen nimekkäimpiä ja arvostetuimpia muusikkoja: Jukka Hakoköngäs, Anssi Nykänen, Jarmo T. Karjalainen, Timo Kämäräinen ja Jukka Perko. Emin sivulta löytyy myös näyte uudelta albumilta, Sammakko Sim.

Tämä tällä kertaa. Kulttuurilla jatketaan myös seuraavassa bloggauksessa, mutta vaihteeksi kirjallisuudesta. Poikkesin viime viikolla kirja-alessa, mikä kokonaisuutena oli melkoinen pettymys. Kertomakirjallisuuden puolella tarjonta oli todella suppea ja mitäänsanomaton, mutta jotain sentään tarttui mukaan parin hauskan keittokirjan lisäksi…

Seikkuilevat seurapiirit

Kuten viime bloggauksen päätteeksi lupasin, nyt isketään Seiskan reviirille eli vuodenvaihteen seurapiiriuutisiin.

Vuoden ykkösuutispommin pamautti heti vuoden alkajaisiksi eduskunnan puhemies Sauli Niinistö. Turun Sanomien äärioikeistolainen toimittaja Juhani Heimonen innostui puolivallattoman leskimiehen muutoksesta täysvallattomaksi ukkomieheksi niin paljon, että kutakuinkin julisti Niinistön avioliiton olevan merkittävä tapahtuma jopa suomalaisen rodunjalostuksen ja likimain koko ihmiskunnan evoluution kannalta.

Tuttuun tapaansa Heimonen ei tälläkään kertaa unohtanut tölväistä demareita. Erityisen lujasti häntä harmittaa se, että demareilla on harvinaisen hyvän näköinen puheenjohtaja. Kaiken lisäksi tämä kaunotar oli heittäytynyt oikein ”glamourkissaksi” ja poseerannut Iltalehdessä syntisen punaisissa hepenissä ja verkkosukissa. Ikuisessa demarivihassaan Heimonen rinnasti Jutta Urpilaisen Iltalehti-kuvat jopa Playboyn keskiaukeamakuviin. Omat Playboynsa hiirenkorville selanneena Heimonen kuitenkin tietänee, että sen keskiaukeaman kuvissa on mallien yllä harvemmin edes verkkosukkia, leningeistä puhumattakaan. Ja kenties Heimosen olisi kannattanut muistaa, että kokoomusrouvat ovat takavuosina levitelleet reilusti reittä ja ihan revaakin, joskin vain sanallisesti. Toimittajana Heimosen pitäisi kuitenkin tietää, että yksi sana vastaa tuhatta kuvaa.

Talouselämän seurapiireissä uusi vuosi alkoi irtisanomisilla. Tällä kertaa omaa lääkettään sai maistaa HK Scanin toimitusjohtaja Kai Seikku, jonka tuskaa varmaan lievittää läksiäisiksi saatu 900 000 euroa. Uutisten mukaan tämä summa vastaa miehen puolentoista vuoden palkkaa, eli pörssiyhtiöissä saa tehdä rauhassa tuloksetonta työtä kolmekin vuotta noin 50 000 eurolla kuukaudessa. Vielä kummallisempaa on, että sama kuukausipalkka ollaan valmiita maksamaan täysin tyhjästä vielä puolitoista vuotta potkuista eteenpäin. Luulisi näin lama-aikana tuollekin rahalle löytyvän kinkkukaupan hyytyessä muitakin rahareikiä. Ai niin, mutta kuluttajathan tuonkin maksavat – uutisissa jo luvattiin ruoan hinnan jatkavan nousuaan.

Todellista draaman ainesta tarjosivat puolestaan Kirsti Paakkanen ja Mika Ihamuotila. Vielä runsas vuosi sitten lehtien palstoilla kahden kyyhkyläisen lailla kuherrelleen parin yhteinen taival päättyi samoihin ongelmiin kuin monien tavallisten parienkin eli rahariitoihin. Kirsti Paakkasen päreet paloivat, kun Ihamuotila ei lupauksistaan huolimatta ostanutkaan Paakkasen Marimekko-osakkeita roimaan ylihintaan. Näin köyhä eläkeläisnainen joutui kituuttamaan joulunsa vaatimattomassa Ranskankodissaan vain jo aiemmin saamiensa miljoonien turvin. 

Huvittavinta Marimekko-jupakassa oli jälleen kerran sen yhteydessä kannettu huoli ”suomalaisten kruununjalokiven” kohtalosta. Veikkaanpa, että tuonkaltainen potaska loppuu viimeistään kun Kirsti Paakkasesta aika jättää. Marimekolle antoi jatkoaikaa jo ohimennyt retrobuumi, mutta lähinnä lypsymekoiksi sopiville tuotteille tuskin tulevaisuudessa kysyntää riittää. Paljon kertoo jo se, että Marimekon klassikkotuotteiden nimet ovat Tasaraita ja Pallo – jopa on design huipussaan! Jokapoika-paitakaan ei enää kelpaa univormuksi edes vasemmistolaiselle kulttuuriväelle sen paremmin kuin muille wannabe-intellektuelleille. Ellei Ihamuotila pian löydä Marimekolle uutta linjaa hän joutuu katumaan jo aiempiakin Marimekko-kauppojaan.

Vuoden huiput 2008

Juhlat on juhlittu ja pyhät pyhitetty. Bloginpitoonkin tuli siinä sivussa sen verran paussia, että aloitetaan uusi blogivuosi vähän kevyemmällä asialla. Muiden merkittävien medioiden tapaan julkistettakoon tässä siis 100% subjektiivinen näkemys eräistä vuoden 2008 kohokohdista.

Aloitetaan musiikista, joka on yksi suosikkiharrastuksistani. Ensisijaisesti tyydyn olemaan kuuntelupuolella, mutta viime kesänä ylitin itseni vetäisemällä sananmukaisesti räkäisen bluesin perinteisillä suvisembaloillamme. Kyseinen esitys ei kuitenkaan pääse edes huumorilistalle, mutta kesän parhaita hetkiä oli eittämättä tämä.

Ja sitten asiaan:

Paras kotimainen levy:

Mieleni tekisi nostaa tähän Nightwishin Dark Passion Play, joka on kiistämättä upeinta, mitä Tuomas Holopaisen poppoo on tähän asti saanut aikaan. Yli kaikkien muiden tässä kategoriassa nousee kuitenkin jo moneen otteeseen kehumani Asan Loppuasukas, joka vei suomalaisen räpin aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Paras ulkomainen levy:

Kovin monia uutuuslevyjä en viime vuonna levyhyllyyni hankkinut. Itse asiassa iso osa taisi olla 1970-luvun huippubändien vanhoja julkaisuja, kuten Alvin Lee & Ten Years Afterin Pure Blues. Viime vuonna julkaistuista levyistä suurimman vaikutuksen minuun teki Michael Burksin Iron Man -albumi, joka on soinut autossakin enemmän kuin mikään muu.

Paras kirja:

Ehdottomasti elämyksellisimmän lukukokemuksen tarjosi R.A. Salvatoren Pappiskvintetti-sarja. Jostain syystä tämä jo 2000-luvun puolivälin paikkeilla suomennettu viiden romaanin fantasiasarja oli jäänyt aiemmin lukematta. Alkusyksyllä löysin kolme ensimmäistä osaa Suomalaisen alehyllystä ja kaksi viimeistä tilasin Adlibriksestä joululukemiseksi. Taattua tavaraa tuotteliaalta kirjailijalta!

Paras elokuva:

Tämä titteli menee Tim Burtonin hyytävälle Sweeney Todd – Fleet Streetin Paholaisparturi – musikaalille. Vaikka yleensä en ole minkään sortin musikaalien ystävä, niin tässä leffassa eivät Johnny Deppin ja kumppanien laulusuoritukset pääse pilaamaan synkkätunnelmaista kokonaisuutta. Kunniamaininta menköön Indiana Jones ja Kristallikallon Valtakunta -elokuvalle ihan vaan siitä syystä, ettei se ollut läheskään niin huono kuin pelättiin.

Paras urheilusaavutus:

Nyt on aika vetää kotiinpäin sukunimen osalta. Janne Ahonen nousi loppiaisena 2008 kaikkien aikojen mäkikotkaksi voittamalla Keski-Euroopan mäkiviikon jo viidettä kertaa. Koko uransa aikana Ahonen nousi 105 kertaa maailmancupissa palkintopallille, millä määrällä hän on tässäkin tilastossa ylivoimainen ykkönen. Esimerkiksi Nykänen ehti saavuttaa urallaan vain 76 mc-voittoa. Mäkihypyn lisäksi Ahonen on niittänyt mainetta myös kiihdytysajossa, jossa hän on alittanut Top Fuel –luokassa maagisen 5 sekunnin ajan.

Eli tässä menneen vuoden tärkeimmät listaukset. Ensi kerralla sitten vakavampaa asiaa eli seurapiiriuutisia…