Mainosala kissan hännän nostoon

Maan mainonnantekijöiden terävintä kärkeä kokoontui M&M-lehden mukaan joulun alla Sikalaan eli hesalaiseen Sea Horse -ravintolaan pohtimaan alan syntyjä syviä.

Erityistä huolta kuuluu herättäneen alan huono arvostus. Eräässä puheenvuorossa missioksi asetettiin alan kehittäminen sellaiseksi, että mainosmiesten ja -naisten omatkin lapset haluaisivat tulla alalle töihin.

Tuossa lausumassa on jotain perin tuttua. Jo vuosikymmeniä sitten alalla tunnetun sanonnan mukaanhan äidille kannattaa mieluummin kertoa soittavansa pianoa bordellissa kuin olevansa töissä mainostoimistossa. Eli eipä ole alan maine ajan saatossa miksikään muuttunut, vaikka se on varmaan ollut jokaisen mainostoimistopolven agendalla.

Joskohan olisi jo aika aloittaa mainosalan arvostuksen kasvattaminen ihan perusasioista. Iso askel eteenpäin olisi arvottaa markkinointiviestintä oikeasti tarpeelliseksi työksi, jolla on oma tehtävänsä yhteiskunnan hyvinvoinnin rakentajana. Yhä edelleen tuotanto-orientoituneessa Suomessa tässäkin riittää tehtävää.

Jos kauan sitten ”tavara itsensä kaupitsikin”, niin nykymaailmassa kauppaa on turha odottaa ilman tehokasta markkinointia ja mainontaa. Tavaraa ja palveluja on tarjolla siinä määrin, että ilman mahdollisiin asiakkaisiin kohdistuvaa viestintää tavara jää taatusti varastoon happanemaan. Ja totuushan on, että tuote on oikeasti valmis vasta sitten, kun se on myyty. Myymättä jääneeseen tuotteeseen uhratut panostukset ovat turhia, eivätkä koidu sen paremmin tuotantoketjuun osallistuneiden kuin yhteiskunnan hyväksi.

Alan maineelle tekisi hyvää myös luopuminen ylenmääräisestä luovuuden korostamisesta. Pääosa tästäkin työstä on raakaa perustyötä: tiedon hankintaa, tutkimista ja tulosten tulkintaa sekä kustannustehokkuuden arviointia jne. Pahitteeksi ei ole myöskään turhan glamourin riisuminen, mihin tämä aika alaa tehokkaasti ohjaakin. Niin kauan kuin suuri yeisö pitää alaa pintaliitäjien pelikenttänä, on vaikea asemoitua vastuulliseksi toimijaksi.

Omaa alaa saa ja pitääkin rakastaa ja on oikein olla ylpeä siitä. Samalla kannattaa kuitenkin pitää jalat maassa. Mainonta ja markkinointiviestintä ovat yksi osa toimivaa talouselämää ­siinä missä tuotekehitys, tuotanto, jakelu, myynti ja muut toiminnot. Ei enempää eikä vähempää.

Down with The Laituri

Turun Down By The Laiturin julkistettua ensi kesän pääesiintyjänsä on vaikea sanoa pitäisikö itkeä vai nauraa. Taitaa festivaalin edesmennyt perustaja Jorma Teerijoki pyöriä haudassaan, kun alunperin vaihtoehtofestariksi synnytetystä DBTL:stä on tullut pahimman sortin valtavirtatapahtuma. Makuasiat ovat tietysti makuasioita, mutta meikäläiseen ei nykylaiturin kaltainen iskelmäfestivaali uppoa.

Rauhanmies Stubb

Ulkoministeri Alexander Stubb haluaa rakentaa Suomesta rauhanvälittämisen suurvallan. Kerrankin tuli Stubbilta sellainen aloite, johon voi likimain varauksetta yhtyä – ainakin siihen asti, kunnes aloitteen sisältö tulee esiin laajemmin kuin tänään uutisoitiin.

Vahvasti näet epäilen, että Stubbin näkemys rauhanvälittämisestä on aivan toinen kuin tavallisella kansalaisella. Ettei vaan kyse olisi rauhaanpakottamisesta tai suoranaisesta sotimisesta, kuten Afganistanissa. Vaikea on rauhanmiehenä esimerkiksi viimemainitussa konfliktissa esiintyä, kun Suomi samaan aikaan on sitoutunut sotimaan yhden osapuolen riveissä.

Rauhanvälittämisen mahtimaan johtotähdeksi Stubb nostaa presidentti Martti Ahtisaaren. Kaikki kunnia Ahtisaarelle ja hänen toiminnalleen, mutta hänen nykyinen Nato-intoilunsa pikemminkin sulkee kuin avaa ovia rauhan hieronnan tehtäviin. Kaiken lisäksi Ahtisaaren kohdallakin lopputulemaksi taitaa jäädä se, että kutsuja rauhanvälittäjäksi on tullut nimenomaan hänelle henkilökohtaisesti eikä Suomelle.

Täytyy myös kysyä, mitä Suomi hyötyisi rauhanvälittäjän roolista? Veronmaksajillehan aktiivisuudesta tuolla saralla on pelkästään kuluja, kuten budjettiesityksestä näkyy. Saapa nähdä tarkoittaako lupailtu lisäys tuolle momentille käytännössä kuitenkin lisäjoukkoja Afganistaniin. Taannoinhan uutisissa otsikoitiin ”Suomen saaneen Yhdysvalloilta odotetun pyynnön lisäjoukoista”. Ulko- ja puolustusministerin tuolloisista hymyistä päätellen lisäjoukkoja koskenut pyyntö olisi pitänyt otsikoida suorastaan toivotuksi.

Että semmoisia rauhanmiehiä.

PS. Rauhantahtoisuuttaan korostamalla Kokoomus ilmeisesti haluaa asemoida itsensä yhä vahvemmin työväenpuolueeksi. Kaukaisella 1970-luvullakin se tulipunaisin työväenpuolue yritti omia rauhanaatteen yksinoikeudekseen.

Kokattiin taas!

Viimeaikaisesta sikakohusta opiksi ottaneena kokkasimme viikonloppuna kalaa. Turun kauppahallista mukaan ei tarttunutkaan mitään maapallon toiselta puolelta rahdattua eväkästä, vaan parasta suomalaista jalokalaa eli ahventa.

Sunnuntain ruokapöytään paistoimme ahvenfileet rukiilla paneroituna ja kantarellipyttipannun kera tarjoiltuna. Valmistus on hyvin yksinkertaista, kuten melkein kaikki hyvät asiat maailmassa. Perunat, punasipuli ja sienet pilkotaan pieniksi ja paistetaan voi-öljyseoksessa. Mausteeksi ripaus suolaa ja muutama pyöräytys mustapippuria myllystä.

Kananmunat rikotaan yhdelle lautaselle ja ruiskorppujauhot laitetaan toiselle lautaselle sekä maustetaan suolalla. Ahvenfileet kastetaan ensin molemmin puolin munassa ja sen jälkeen pyöräytetään korppujauhoissa. Paneroidut fileet paistetaan voi-öljyseoksessa, pari minuuttia molemmin puolin riittää.

Esillepano jäi tällä(kin) kerralla vähän puolittaiseksi, kuten kuvasta näkyy. Makua voi kuitenkin hyvällä omallatunnolla kehua erinomaiseksi. Juomaksi valitsimme Cono Sur Rieslingin, jossa hinnan ja laadun suhde on enemmän kuin kohdallaan.

Kilohinta ahvenfileellä on kyllä sen verran kova, ettei niitä ihan joka viikonloppu raaski ostaa. Pakkasten tultua on tietysti toivoa, että jossain vaiheessa talvea pannun voi täyttää itse pilkityillä kyrmyniskoilla.

Kalaruokaa toki saa edullisemminkin. Monikäyttöinen silakka ei montaa euroa kilo maksa ja seikin on ihan kunnon syötävää edullisesta hinnastaan huolimatta. Seuraavaksi taidan kuitenkin ostaa muikkua ja leipoa ne kalakukon sisään. Muikkukukkoon tulee tosin sianlihaakin muutaman kylkisiivun verran, mutta menköön nyt tämän kerran.

PS. Samantien pitää kehua myös vaimoni viikonlopputuotoksia, joista ei valitettavasti tullut otetuksi lainkaan kuvaa. Hän leipoi lauantaina ensimmäisen kerran elämässään saaristolaisleipää, josta tuli hurmaavan suussasulavaa.

Korutonta kertomaa kinkkutehtaalta

Oikeutta Eläimille -yhdistys on uudistanut kahden vuoden takaisen kuvauskierroksensa suomalaisilla tehotuotantosikaloilla. Tänä syksynä kuvattu materiaali osoittaa, että tilanne sikatiloilla ei ole viime kohun jälkeen millään tavoin parantunut.

Onko Suomen eläinsuojelulaki todella niin lepsu, että kuvatun kaltainen toiminta saa vapaasti jatkua vuodesta toiseen? Ilmeisesti on, koska maatalousministerinkin ainoa puolustuspuhe YLE:n haastattelussa oli, että uutta eläinsuojelulakia ollaan valmistelemassa. Herää tosin kysymys, tuleeko uudesta laista nykyistä kummempaa, kun vastuullinen ministerikin on vahvasti kytköksissä sikatalouteen.

Eläinten kärsimysten ohella kauhistuttaa suomalaisen sianlihan laatu. Kun sika tunnetusti on sitä mitä se syö, niin kuvatuilla tiloilla sikojen ravinnosta pääosa taitaa olla sitä itseään.

Vaikea on kinkkua tänä jouluna poskeensa pistää kaiken tuon nähtyään. Viime viikonloppuna sellainen kuitenkin tuli tilattua, joten yrittää pitää. Jatkossa kuitenkin ainoa liha, jota ruokapöydässämme tullaan näkemään on riistaa tai luomulihaa – vaikka skeptikkona suhtaudun luomutuotantoonkin epäillen. Samalla se tietysti merkitsee perheemme lihankulutuksen laskua luomulihan kalleudesta johtuen.

Popsikaamme siis porkkanaa!

Mestari on näyttelynsä ansainnut

Raision kirjaston aulassa on joulukuun ajan esillä ”Raision Rembrandtiksi” kutsutun Seppo Määttäsen taidetta.

Me risteyskaupungissa nuoruusvuotemme eläneet muistamme Määttäsen legendaarisena auto- ja moottoripyörämaalarina, joka sai Rubensin, Tizianin ja muiden mestarien työt elämään peltipinnalla ainutlaatuisella tavalla. Tällä saralla Sepon uran kruunasi Hannu Mäkisen -67-mallisen Ford Thunderbirdin maalaus. Ihalan kyläteilläkin tutuksi tullut  Ukkoslintu on varmaan vieläkin yksi kaikkien aikojen palkituimpia ja kuvatuimpia suomalaisia custom-autoja.

Vuoden 2008 kevällä menehtyneen Määttäsen repertuaari ulottui SIG-yhtyeen levynkansista löylykauhoihin ja luontomaalauksista loistoristeilijöiden renesanssihenkisiin seinä- ja kattomaalauksiin. Tarkempaa tietoa löytyy Raision kirjaston nettisivuilta.

Käykäähän tutustumassa.