Oma leijonakuninkaamme, upea staffordshirenbullterrierimme Kingi (Jetstaff The Lion King) täytti tänään 10 vuotta. Ikä ei vielä koiraherraa paina, vaan leikkisyyttä ja vauhtia riittää parhaimmillaan pentuaikojen malliin. Matot ovat rullalla erityisesti lapsenlastemme kanssa leikkiessä, mutta palloa kiikutetaan kyllä muidenkin heiteltäväksi vähän väliä. Nykyiset staffinkestäviksi osoittautuneet lelut alkavat vuosien pureskelun tuloksena olla tiensä päässä, joten synttärilahjaksi pitänee hankkia jotain uutta piristettä. Tarkkana saa tosin ostoksilla olla, sillä  ensimmäinen aikoinaan ostamamme puuhapallo oli entinen viidessä minuutissa. Jos joku staffin omistaja sattuu tätä lukemaan niin vinkkejä ostopaikkoineen otetaan vastaan.

Juhlapäivää vietetään perhepiirissä.

Kotonamme on jo kauan katsottu televisiota todella vähän ja kesän mentyä ruutu on pysynyt pimeänä tavallistakin pitempään. Suurin syy siihen on tietysti ohjelmisto, sillä tosi-TV on sekä minulle että vaimolleni likimain kirosana eikä syksyn uutuussarjoistakaan ole löytynyt säännölliseen seuraamiseen innostavaa suosikkia.

Eniten on hiipunut pääkanavien katselu, joiden sijaan olemme löytäneet syyspimeiden iltojen iloksi YLEn ruotsinkielisen FST5-kanavan. Montaa tuntia viikossa ei kulu sitäkään katsellen, mutta kaksi sarjaa on koukuttanut meidät varsin tehokkaasti.

Syyttömänä tuomittu (Oskyldigt dömd) on erinomainen rikossarja, jonka pääosaa esittävä Mikael Persbrandt on yksi Ruotsin parhaista ja suosituimmista näyttelijöistä.  Moni muistaa hänet varmaan myös Beck-sarjan kuumamallepoliisi Gunvald Larssonin roolista.

Syyttömänä tuomitussa Persbrandt esittää lievästi sanottuna boheemia rikosoikeuden professoria, joka yhdessä opiskelijoidensa kanssa ratkoo vanhoja rikostapauksia. Sarjan nimen mukaisesti kussakin jaksossa keskitytään tapaukseen, jossa epäillään jonkun lukevan tiilenpäitä syyttömästi tuomittuna. Välillä häiritsevästikin Housea muistuttavasta perusideasta huolimatta Syyttömänä tuomittu on moninverroin älykkäämpi ja tyylikkäämpi kuin vaikkapa MTV3:n tarjoamat jenkkiläiset tusinatuotannot. Kumma juttu, miten ruotsalaiset taitavat tämänkin tyylilajin sortumatta ylivauhtiseen toimintaan ja verisillä yksityiskohdilla mässäilyyn.

Toinen suosikkisarjamme on norjalaista tuotantoa oleva Takaisin saarelle (Hvaler). Upeissa saaristomaisemissa kuvatun perhedraaman keskushenkilönä on kotisaarelleen paluun tehnyt nuori psykologi Maria Blix, jota näyttelee kiehtovasti herkkyyttä ja voimaa rooliinsa henkivä Charlotte Frogner.

Takaisin saarelle -sarjassa kenties parasta on sen henkimä inhimillisyys ja yhteisöllisyys. Noita pehmeitä arvojahan on turha hakea pääkanavien esittämistä saippuasarjoista, edes kotimaisista. Ajan hengen mukaisesti viimemainittuihinkin näyttää iskeneen idolsmainen ilkeily, toisten mollaaminen ja itsekkyys. Ihmetyttää sekin millaisen mallin nuorille antaa esimerkiksi Salatut Elämät, jossa ihmiset hyppivät suhteesta ja sängystä toiseen. Jotain kertonee ajastamme sekin, että sarjan viime kauden päätösjakson väkivaltaisesta lopusta tehtailtiin valituksia kasapäin, mutta henkinen väkivalta sallitaan ilman sen suurempaa keskustelua.

Jokainen saa tietenkin katsoa mitä haluaa, mutta veikkaanpa kuitenkin, että iso joukko ihmisiä haluaisi muutakin kuin pääkanavien tämän hetken tarjontaa. Onneksi jokaisessa televisiossa on kuitenkin napit television sulkemiseen ja kanavanvaihtoon.

Suomi käy Afganistanissa sotaa, mutta kotimaassa kukaan ei tiennyt edes kauanko lisäjoukkoina maahan lähetettyjen suomalaissotilaiden komennus kestää. Tai puolustusministeri Häkämies kyllä tiesi, mutta suuressa viisaudessaan päätti, etteivät muut tätä tietoa tarvitse – eikä ainakaan puolustusvoimien ylipäällikkö.

Pimittämällä tietoa Jyri halusi tietysti saattaa Halosen noloon tilanteeseen, mutta mielenkiintoista on myös Vanhasen ja Kataisen väitetty tietämättömyys operaation aikatauluista. Vanhanenhan kertoi saaneensa tiedon joukkojen kotiuttamisesta uutisten kautta. Stubbilla sen sijaan tieto kuuluu olleen, mikä laittaa kysymään onko tämä Kokoomuksen kovin Nato-kaksikko rakentamassa omaa rintamaa jopa tulevia presidentinvaaleja ajatellen? Tunnettuahan on, että kun poliitikko Stubbin tapaan kieltää haluavansa johonkin virkaan, niin todellisuudessa hän on kovastikin tyrkyllä.

On se muuten kumma, miten kykypuolueeksi kehuttu Kokoomus kerta toisensa jälkeen löytää ministeriksi henkilöitä, jotka eivät ole lainkaan tehtäviensä tasalla. Vai voiko joku vilpittömästi kehua esimerkiksi sisäministeri Anne Holmlundin, viestintäministeri Suvi Lindenin ja peruspalveluministeri Paula Risikon onnistumista tehtävissään?

Edellämainittua kolmikkoa vielä moninverroin huonommin on onnistunut Afganistan-sopan keskipisteessä oleva puolustusministeri Häkämies. Ministerinpostinsa alkuvaiheiden ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -puheista alkaen Häkämies on rymistellyt takki auki niin kotimaassa kuin maailmalla unohtaen välillä kokonaan, ettei Suomen ulkopolitiikasta päätetä puolustusministeriössä eikä Kymenlaakson reservinupseerien saunailloissa.

Vähintään yhtä surkeasti Häkämies on onnistunut valtion omistajaohjauksesta vastaavana ministerinä. Suoraan sanottuna munattomaan toimintaan tällä sektorilla hänellä on tietysti selkeät ideologiset syyt: kaikki yksityistetään markkinavoimien rahastettavaksi, mikä suinkin voidaan. Tämä tavoite ohittaa jopa maanpuolustukselliset näkökohdat, kuten Suomen liikenneverkosta vastaavan Destian yksityistämishanke osoittaa. Nythän Destiaa laitetaan jo täyttä päätä myyntikuntoon siirtämällä väkeä satamäärin sinne vähemmän mukavalle kilometritehtaalle.

Alkuperäiseen aiheeseen palataksemme on pakko todeta, että onneksi tämänkertaisessa sodassamme ei ole kysymys Suomen itsenäisyydestä vaan pelkästään Yhdysvaltain miellyttämisestä. Tosi tilanteessa tämän hallituksen johdolla ei talvisodan ihme toistuisi.

Silakan ystävät kansoittivat loppuviikolla Aurajoen rannat, kun Silakkamarkkinoita vietettiin Turussa jo 31. kerran. Itämeren antimista silakka on meidänkin mielestämme ykkönen, joten ostosmatka markkinoille kuuluu jokavuotisiin perinteisiimme .

Tällä kertaa ostoskassiimme päätyi purkki moneen kertaan eri silakkamarkkinoilla palkitun taivassalolaisen Liisa Vainion uutta Herukkasilakkaa sekä sen pariksi purkki getalaisen Bröderna Bergmanin Hummerisilakkaa. Molemmat odottavat vielä avaamattomina lähestyvän hääpäivämme aamiaisbrunssia eli ei niistä enempää tässä vaiheessa.

Viikonlopun ruokapöytäämme silakka ui Nils Emilin paistettujen sinappisilakoiden muodossa. Anna-Maija Tantun Silakka-keittokirjasta löytämämme resepti on Tukholman silakkakuninkaaksi mainitun Nils Emil Ahlinin käsialaa ja tunnetaan myös nimellä Bellmanin silakat. Kokeilimme reseptiä ensimmäistä kertaa ja koska lopputuloksena olivat parhaat koskaan syömämme paistetut silakat, laitan tekijänoikeuslakeja uhmaten reseptin tähän muidenkin iloksi:

600 g silakkafileitä

Sinappimarinadi:

2 munaa

2 dl kuohukermaa

1 rkl makeaa sinappia

1 rkl sinappijauhetta

1 tl suolaa

Pinnalle:

1 dl karkeita ruisjauhoja

1 tl suolaa

Paistamiseen:

voita

Vatkaa sekaisin munat, kerma, sinappi, sinappijauhe ja suola. Upota silakat marinadiin ja kääntele, jotta kaikki kalat ovat kastikkeen peitossa. Peitä kelmulla ja pidä jääkaapissa vuorokauden verran ennen paistamista. Mausta ruisjauhot suolalla. Valuta silakat marinadista ja taita ne kalan muotoon. Kääntele jokainen kala erikseen jauhoseoksessa. Paista hiljalleen tasaisessa lämmössä molemmin puolin. Kalat aukevat, eivätkä tahdo pysyä muodossaan, mutta se ei tee mitään. Sen voi estää paistamalla kalat tiukassa rivistössä. Alkuperäisessä reseptissä kehoitetaan nauttimaan silakat uusien perunoiden kanssa, mutta vuodenajasta johtuen päädyimme omatekoiseen, voilla silattuun perunamuusiin. Erinomaista oli niinkin.

Koska silakkafileitä tuli ostettua kerralla isompi satsi, tekaisimme lopuista Irmelin sivistynyttä silakkalaatikkoa. Resepti siihenkin löytyi Anna-Maija Tantun kirjasta, joka on mainio lisä jokaisen silakan ystävän keittokirjahyllyyn jos kirjan sattuu vielä jostain löytämään. Oma kappaleemme löytyi aikoinaan Turun Kirjatori-myymälästä.

Suomen hallitus askartelee taas hiilidioksidipäästöjen parissa. Tällä kertaa tulilinjalla on asuminen eli yksi elämän perustarpeista. Asuntoministeri Vapaavuoren mukaan kiinteistöveron pitäisi suosia poikkeuksellisen energiatehokkaita rakennuksia. Erityisen tiukkana Vapaavuori on sähkö- ja öljylämmitteisiä taloja kohtaan, joista pitäisi hänen mukaansa päästä kokonaan eroon.

CO2-päästöihin pohjautuvan autoverotuksen tapaan hallitus on taas menossa metsään oikein reilusti. Jälleen rakennellaan järjestelmää, joka perustuu aivan muihin asioihin kuin todellisiin päästöihin. Verotuksen perustaksi tulisi autoveron tapaan jokin laskennallinen energiatehokkuus, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen energiankulutuksen kanssa.

Otetaanpa esimerkki autoverotuksen puolelta.

Perheellä A on auto, jonka CO2-päästöt ovat 120 g/km, kun isoisän B auto päästelee huikeat 180 g/km. Perhe A ajaa autollaan  30 000 km vuodessa ja pappa poikkeaa silloin tien päällä keräten kilometrejä 5 000/v. Perheen A liikennepäästöt ovat nelinkertaiset isoisän päästöihin verrattuna, mutta isoisä maksaa silti CO2-pohjaista veroa enemmän. Veroa ei siis makseta päästöistä vaan tietynlaisen auton omistamisesta.

Vapaavuoren suunnittelema kiinteistöverotuksen uudistus on aivan yhtä typerä. Uudessa A-luokan energiatehokkuuden omaavassa talossa asuva lähiöperhe maksaisi sen mukaan vähemmän kiinteistöveroa kuin vanhassa E-luokan talossaan villasukat jalassa hipsivä mökin mummo, vaikka ensinmainittu kuluttaisi tuplasti enemmän energiaa. Ei kovinkaan oikeudenmukaista, vai kuinka?

Jos päästöjä halutaan vähentää verotuksen keinoin on paras tapa kerätä verot energian hinnassa. Silloin jokainen maksaa veroa sen mukaan, minkä verran päästöjä oikeasti tuottaa. Mitä vähemmän kilowattitunteja mittari raksuttaa, sitä enemmän tulee veroetua. Ei siinä sen kummempia järjestelmiä tarvita.

Jos taas halutaan tukea erilaisia energiatehokkuutta parantavia toimenpiteitä, niin annettakoon niille verotukea jo hankintavaiheessa. Siihenhän on jopa valmis käytäntö olemassa nykyisen kotitalousvähennyksen muodossa.

PS. En ymmärrä, miksi Vapaavuori haluaa eroon sähkölämmitteisistäkin taloista. Sähköä voidaan tuottaa ja tuotetaan yhä enemmän vihreästi, jolloin sähkölämmityksen aiheuttamat päästöt ovat minimaalisia niin tuotannon, jakelun kuin käytön osalta.

Viikonloppu oli syksyä parhaimmillaan. Kirpeän raikas, aurinkoinen sää innosti olemaan ulkona ja nauttimaan täysin siemauksin arkisistakin puuhista aina lehtien haravointia myöten. Mukana menossa olivat myös Jimi ja Jasmin, joiden ansiosta haravoinnin tulokset kyllä välillä levisivät pitkin pihaa uudelleen haravoitavaksi. Sen vaivan Jimi korvasi poimimalla syksyn viimeiset punaposkiset omenat pihapiirin puista.

Sunnuntaiaamu valkeni lauantain tapaan pikku pakkasessa. Kahdeksan maissa oltiin miinuksen puolella parin asteen verran eikä mittari aamupäivän aikana montakaan astetta ylemmäs kivunnut. Sienimetsä kuitenkin kutsui ja onneksi kuulimmekin kutsun. Jäisiä suppilovahveroita löytyi lopulta aimo satsi ja siinä sivussa allekirjoittanut poimi elämänsä suurimmat kantarellit.

Syksyinen oli myös viikonlopun menu. Peuran jauhelihasta tehdyt pihvit saivat seurakseen uuden sadon juureksia ja vasta poimituista sienistä tehdyn kastikkeen. Ihan ensimmäiseksi kuorin ja pilkoin muutaman ison porkkanan, pari naurista ja ison palsternakan kuutioksi. Sen jälkeen otin niihin vähän väriä pannulla ja siirsin uunivuokaan ja vajaaseen parinsadan asteen lämpöiseen uuniin muhimaan kypsiksi.

Pihvejä varten silppusin paketin pekonia, jonka sekoitin peuran jauhelihaan. Mausteeksi laitoin ainoastaan suolaa ja mustapippuria, jottei riistan maku suotta peittyisi. Jauhelihataikinan taputtelin pihveiksi, joita tuli kaikkiaan kahdeksan (500 g jauhelihaa + 150 g pekonia).

Perheemme sienikastikespesialisti paloitteli muutaman kourallisen kantarelleja ja paistoi niistä pannulla ylimääräiset nesteet ulos. Sen jälkeen sienten sekaan pääsi sipulisilppu ja hetken freesauksen jälkeen purkillinen Floran Kevyt & Paksu -ruokakermaa. Mausteeksi suolaa ja valkopippuria. Helpompaa ei kastikkeen teko vissiin voi olla eikä moni kastike ole myöskään tätä peruskastiketta maukkaampaa.

Nobel-komitea kuuluu hetki sitten valinneen Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.

Päätöksen seurauksena herra Nobel taitaa heittää haudassaan kärrynpyörää, sillä tuskinpa aiemmin on myönnetty hänen nimeään kantavaa rauhanpalkintoa vähintään kahta sotaa käyvän maan johtajalle.

Päätös lienee puhtaasti poliittinen, sillä komitean perustelut eivät kuulosta millään tavalla vakuuttavilta: “Vain harvoilla ihmisillä on ollut yhtä suuri mahdollisuus saada koko maailman huomio ja antaa ihmisille toivoa paremmasta tulevaisuudesta”.

Obamalle annettiin siis palkinto pelkistä lupauksista vai pitäisikö sanoa voitosta USA:n presidentinvaaleissa. Ilman vaalivoittoa hän tuskin olisi saanut sen enempää huomiota kuin Angelina Jolie – todennäköisesti paljon vähemmän. Vaalitaistelun aikana annetut lupauksetkin ovat edelleen lunastamatta tai ne on vesitetty yksi toisensa jälkeen kuten lupaus Irakissa olevien joukkojen pikaisesta poisvetämisestä.

Nobelin itsensä mukaan palkinto tulee antaa sille, joka on “eniten tai parhaiten työskennellyt kansojen veljeyden, vakinaisten armeijoiden poistamisen tai pienentämisen ja rauhankokousten puolesta”.  Obaman tähänastinen toiminta ei täytä noita kriteerejä. Niiden mukaisesti tehty valinta olisi voinut monta kertaa suuremmalla syyllä kohdistua vaikka Suomen Aseistakieltäytyjäliittoon.

Onko ensi vuonna Putinin vuoro?

Yksi elämän juhlahetkiä osui tälle päivälle, kun pojanpoikamme Jimi ja pojantyttäremme Jasmin saivat pikkusiskon. Lämpimät onnittelut koko perheelle uudesta, suloisesta perheenjäsenestä. Vaari kumartaa ja kiittää – ja saattaapa nauttia mammun kanssa lasillisen kuohuvaa viikonloppuna juhlan kunniaksi.

”Tämä on poliittista”

”Tuomioistuin on vasemmiston työrukkanen”

”Jatkan toimessani päätöksestä huolimatta”

”Mitään ei tapahdu, jatkamme eteenpäin”

Kuulostaako tutulta? Maassa maan tavalla, vai mitä. Millainen kansa, sellaiset johtajat…

Ja lopuksi on ihan pakko laittaa linkki loistavaan Matti-sarjakuvaan.

Turun Sanomat uutisoi tänään tutkimuksesta, jonka mukaan Turun vuosi Euroopan kulttuuripääkaupunkina 2011 tuottaa Varsinais-Suomelle mittavaa taloudellista hyötyä. Selvityksen mukaan seudulle on projektin myötä tulossa 200 miljoonaa euroa ja 2300 henkilötyövuotta.

Valitettavasti vain tuntuu hyvin utopistiselta tuo arvio. Syynä on, että Turun kauppakorkeakoulun Kilpailuinstituutin tekemä selvitys pohjautuu muiden Euroopan kulttuuripääkaupunkien kokemuksista saatuihin lukemiin.

Turku poikkeaa useimmista aiemmista kulttuuripääkaupungeista siinä, että ne ovat sijainneet eurooppalaisittain helposti saavutettavilla alueilla, joilla myös oma väestöpohja on moninkertainen Turun seutuun nähden.

Muualta Euroopasta tulevia matkailijoita ajatellen suurin puute on suorien lentojen vähäisyys Turun kentälle. Toinen iso ongelma on todella vetovoimaisten tapahtumien julkistamattomuus – toivon mukaan niitä kuitenkin on tulossa. Pelkän ”haitaripainin” tai WAMin tämänkesäisen pyykkinarutaiteen takia Turkuun tuskin eurooppalaisia kulttuurimatkailijoita virtaa.

Panos/tuotos-suhdekaan ei 2011-projektin osalta kovin hyvältä näytä, vaikka 200 miljoonan euron piristysruiske ensi alkuun hyvältä kuulostaakin. 50 miljoonan euron satsauksella yhden henkilötyövuoden hinnaksi tulee nippanappa 22 000 euroa. Matkailualan palkkatason tuntien tuo sama summa olisi voitu jakaa suorana työllistämistukena alan yrityksille ja saavuttaa yhtä monta uutta työpaikkaa.

Kulttuuripääkaupunkivuoden vaikutusta Turun ja koko maakunnan imagoon on tietysti mahdoton laskea. Aikaisempien pääkaupunkien imagot ovat olleet jo alunperin niin vahvoja, että niiden tuskin on tarvinnut imagohyötyjä edes hakea saati mitata.

Kun hommaan kerran on ryhdytty, niin hoidettavahan se joka tapauksessa on. Ja mieluummin niin, että kulttuuripääkaupunkivuodesta jää jotain käteen tulevaisuuttakin ajatellen. Tältä osin voinee yhtyä tutkimuksen tehneen Kilpailuinstituutin johtaja Aki Koposen lausumaan:

– Nöyrä mielipiteeni on, että jos rahaa käytetään, pitäisi rohkaista infrastruktuuria, joka johtaa pysyviin ratkaisuihin ja ohjattaisiin rahoitusta malleihin, joita voitaisiin käyttää myös jatkossa, Koponen sanoo.